Archive for toukokuu, 2010

Hiljainen tieto

Hiljainen tieto on kokemuksen siirtämistä seuraaville sukupolville. Ei niin kauan aikaa sitten, tämä tapahtui oppipoika-kisälli-mestarijärjestelmän kautta käytännön työssä. Hallinnon tehtävissä käytäntö oli sama, mutta niissä syntyi vain osaajia, ei virallistettuja mestareita. Yrityksiin mentiin harjoittelemaan pienellä palkalla kokeneempien kanssa ja siinä opittiin tulevat tehtävät. Nämä järjestelmät eivät kuitenkaan tuottaneet osaajia riittävää määrää ja riittävän nopeasti teollisuuden tarpeisiin. Niinpä maahan perustettiin ensimmäinen teollisuuden (Kymi Oy) omistama ammatillinen teollisuuskoulu 1914. Yhteiskunnan vastuulle ammatillinen koulutus siirtyi 1944 sodan loppuvaiheessa. Alkuvaiheessa koulutus hoidettiin niin, ettei koululaisten ansiotyö “häiriintynyt tarpeettomasti”.

Nykyisin tilanne on täysin toinen. Mahdollisuudet työn ohella oppimiseen ovat huomattavasti parantuneet, mutta esim. yliopistoja moititaan siitä, että sieltä valmistuneet olettavat olevansa täysiä ammattilaisia, mutta kuitenkin yritysten on annettava työhön opastusta täydellä palkalla. Liike-elämän moitteista huolimatta olen huolestuneena seurannut yritysten toimintaa suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisen kiihtyessä. Tapahtumien perusteella voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että yrityksissä ei ole suuremmin mietitty saati tiedostettu sitä, että yrityksiltä vaaditaan strategia suurten henkilöstömäärien siirtämiseksi hallitusti eläkkeelle. Odotetaan ilmeisesti, että kun työvoimaa tarvitaan, niin osaajia löytyy puhelinsoitolla.

Jo parikymmentä vuotta sitten Shell teki tutkimuksen, jonka tuloksena voitiin todeta, että maailman pitkäikäisimmissä yrityksissä työskenteli jopa neljä sukupolvea samanaikaisesti. Suomessa ei tätä tutkimusta ilmeisesti tunneta, saati arvosteta. Tämä päätelmä koskee etenkin valtiovaltaa, joka on lainsäädännöllään lyhytnäköisesti vaikeuttanut yli 55-vuotiaiden työssä pitämistä, mutta myös yrityksiä. Omien havaintojeni mukaan eläkkeelle lähtevien tilalle ei palkata lainkaan uusia henkilöitä. Yritykset odottavat ehkä puoli vuotta ja katsovat tullaanko toimeen kokonaan ilman uutta henkilöä. Yleensä ei tulla. Tämän päätelmän jälkeen ryhdytään etsimään uutta henkilöä hoitamaan tehtävää.

Jokaisessa yrityksessä on omat maneerinsa ja käytäntönsä. Kun uusi henkilö tulee tehtävään ilman ”sisäänajoa”, hän joutuu juoksentelemaan ympäri yritystä ja etsimään neuvoja. Tämä häiritsee koko organisaation toimintaa ja mitä enemmän näitä henkilöitä on, niin siitä suurempi on hämmennys ja kustannus. Yritysten tulisikin miettiä, mikä on edullisin ratkaisu – rekrytoida uusi henkilö eläkkeelle siirtyvän tilalle ja työskentelemään tarvittava perehdyttämisaika hänen rinnallaan, vai nykyinen käytäntö. Suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtyminen on monissa yrityksissä niin suuri, että se vaatii uutta näkemystä myös henkilöstöhallinnossa. Esitänkin kysymyksen yrityksille: onko missään laskettu näiden kahden vaihtoehdon kustannuksia, vai onko päätöksiä tehty mutu-periaatteella?

Vaikka tutkimusten mukaan Suomesta loppuu tällä vuosikymmenellä yli 40 000 yritystä ja sieltä vapautuu parisataatuhatta osaajaa, niin osaaminen ja työntarjonta eivät välttämättä kohtaa. Yhtä tärkeää olisi yrittää siirtää loputusuhan alla olevat yritykset nuoremmille, jolloin myös yrityksiin tulisi täysin uudenlaista osaamista. Tulevia ongelmia ei suinkaan helpota se, että työvoimasta tulee väistämättä kilpailua avoimen ja julkisen sektorin välille. Avoin sektori eli yritykset eivät voi hävitä tätä kilpailua, koska se olisi niiden loppu. Niiden on siis valittava jäädäkö Suomeen vai lähteä.

Nykyisen työttömyyden vallitessa olisikin syytä miettiä, miten yhteiskunta voisi tukea yrityksiä eläkkeelle siirtyvien tilalle uutta työvoimaa rekrytoitaessa. Yritysten välitön ongelma ovat kaksinkertaiset palkkakulut, jotka ovat helpommin tiedostettavissa kuin nykyinen vaihtoehto. Valtiovalta voisi soveltaa tähän vaikkapa oppisopimustukia esim. 6 kuukauden ajalta. Omalta osaltani olen tehnyt ratkaisun ja kirjoittanut omat 50 vuoden kokemukseni kirjoiksi ja pyrkinyt siten siirtämään yrittäjänä ja teollisuuden palveluksessa hankkimani kokemukset uusille sukupolville.

No Comments »

Urpilaisen uho ja …?

Politiikasta on SDP:n Joensuun puoluekokouksen jälkeen selvästi hävinnyt aatteellisuus. Tämän eduskuntavaalikauden aikana politiikasta on muodostunut sekä valehtelijoiden klubi että kelmien kerho. Viimeinenkin luottamus politiikkaan on hävinnyt. Toisaalta talouden vaatimukset ovat myös ajaneet politikoinnin ohi. Globaalitalous sanelee hyvin pitkälti politikoinnin rajat. On Suomi köyhä ja siksi jää, sanotaan runossa. Toinen sanonta on, että köyhän on oltava nöyrä. Nykykäytännössä tämä merkitsee sitä, että suuret rulettavat, niin kuin nykyisin sanotaan.

Kun Urpilainen lupaa poistaa nuorisotyöttömyyden, eikä edes tiedä, että työvoimatoimistoja ei nykyisin ole edes olemassa, lupaus on joko valhe tai suurta tyhmyyttä. Nuorisotyöttömyyden perusta lepää minipalkkatasossa, jolla ammattitaidottomat koulunsa lopettaneet eivät saa töitä. Työnantajien ei kannata maksaa kokemattomille palkkaa, koska tällaiset työntekijät vaativat kokopäiväisen kokeneen työntekijän opastuksen hyvinkin pitkäksi ajaksi.

Toinen ongelma on se, että vaikka olisi kuinka kokematon, niin kolmen kuukauden jälkeen hänelle pitäisi maksaa ammattilaisen palkka. Jos omassa talossa ei ole luottamusmiestä, niin liitosta tule henkilö, joka pakottaa maksamaan kirjapalkan. Kuka työnantaja ottaa tällaisen riskin? Mieluummin otetaan työntekijä vaikka kilpailijalta ja maksetaan kirjan mukainen palkka. Ammattikoulutus on meillä hyvä, mutta yleensä kädentaitoja vaativissa töissä, kokemus lopulta opettaa. Näin ollen minimipalkka tulisi olla voimassa ainakin vuoden, jonka jälkeen työnantajalla on harkintavalta.

Urpilaisen olisi syytä mennä kentälle ja selvittää, mitkä ovat todelliset ongelmat. Kateederilta saarnaaminen ja riekkuminen eivät todellakaan johda mihinkään. Hänen lupauksensa kuuluu samaan sarjaan kuin 1990-luvun vaatimus, että työttömyys hävitetään lailla, jossa jokaisen yrityksen on työllistettävä lakisääteisesti yksi työntekijä. Paitsi, että vaatimus oli törkeä, niin myös sen tilastollinen pohja oli väärä. Suomessa ei ole koskaan ollut yli 700 000 yritystä.

This entry was posted on Saturday, May 29th, 2010 at 9:53 am and is filed underPakinat. You can follow any response

No Comments »

Mummot rajoille

Ennen laitettiin rautaa ja nuoria vereviä miehiä rajalle. Nyt laitetaan kuoleman kielissä olevia mummoja. Joku viisas mies sanoi aikoinaan jotain siihen suuntaan, että oikeuden käytössä on toteuduttava myös kohtuus. Soutaminen ja huopaaminen tässä kahden mummon tapauksessa antaa koko muulle maailmalle saati sitten EU-kumppaneillemme hyvin oudon kuvan suomalaisesta logiikasta.

Nämä tapaukset tuovat esiin jotakin muutakin suomalaisuudesta pintaa syvemmältä. Teollistuminen on tuonut suomalasille paljon hyvää, mutta sillä on myös ollut hintansa. Agraarikauden aikana maaseudulle pidettiin huolta toinen toisistaan. Tämän ilmentymän symboli on mummon mökki, jonka suurin osa suomalaisista tuntee vieläkin. Mutta tunnetaanko vain romanttinen mökki, mutta ei sen taustoja? Maaseudulla mummot ja vaarit asuivat näissä mökeissä, kun uusi sukupolvi oli astunut remmiin. Pidettiin huolta toinen toisistaan.

Kaupungistuminen teki tämän mahdottomaksi aivan käytännön syistä. Kyläyhteisöt muuttuivat kaupungeiksi ja kerrostaloasunnoiksi. Rekyylinä alkoi siirtyminen kerrostaloista omakotitaloihin, mutta seurauksena oli, että kerrostaloissa naapurit eivät tunne toisiaan muutoin kuin nimikyltistä postiluukussa. Omakotialueilla tilanne on hieman parempi, mutta ei kuitenkaan sama kuin aikoinaan maalaiskylissä.

Nyt onkin hyvä pyytää määrittelemään hyvinvointivaltio. Jos hyvinvointivaltiossa ihan tutkitusti pahoinvointi ja syrjäytyminen lisääntyvät niin, missä on vika? Mitä virkaa on tällaisella hyvinvoinnilla, joka vierottaa ihmiset toisistaan, lisää pahoinvointia, estää terveen järjen käytön, ei tunne kohtuutta eikä empatiaa? Ajatus oli ilmeisesti hyvä kuten kommunismissakin, mutta jätkät aivan ilmeisesti pilasivat sen. Jos tällainen hyvinvointivaltiomalli sen sijaan oli tavoitteena, niin meitä on kyllä huijattu pahasti.

Mummojen karkotus on siis paljastanut suomalaisen hyvinvointivaltion koko raakuuden.

No Comments »

Verot kansan verta juo

Verottaja on ollut aika tarkka, mutta viimeisimmässä esitäytetyssä veroilmoituksessa törmäsin jo kohtuuttomuuteen. Kohdassa 7.4 – 7.7 ja 14.2 eli lainat oli seuraava merkintä: Osuus velasta 50 % 23,72 euroa Muu laina. Hämmästyin todella, koska minulla ei oman tietoni mukaan ollut velkaa mihinkään suuntaan. No koska luotonantajaksi oli merkitty Nordea Rahoitus Suomi Oy, päätin ottaa selvää, mistä on kysymys.

Nordea rahoituksen numerosta ei vastattu koskaan, joten soitin suoraan Nordea pankkiin. Sieltä vastattiin, mutta ei tiedetty asiasta mitään. Vastaaja kuitenkin kertoi, että minulla on henkilökohtainen neuvoja omassa pankissani. Hän yhdisti puhelun sinne. Annoin Nordea Rahoituksen lainan numeron, mutta sehän ei tietenkään kertonut pankille mitään. Nämä ovat kaksi erillistä organisaatiota. Henkilökohtainen neuvojani lupasi kuitenkin selvittää asiaa ja palata.

No jokin päivä vierähti, kunnes puhelin soi. Minulla oli Nordean Master card, jota hallinnoi Nordea Rahoitus Suomi Oy. Joulukuussa 2009 minulle oli lähetetty luottokorttilasku summaltaan 47.44 euroa. Laskun maksuaika oli kuitenkin vasta vuoden 2010 puolella, joten se oli verottajan mukaan laina rahoitusyhtiöltä. Tästä summasta minun osuudekseni oli katsottu 50 % täysin mielivaltaisesti. Nämähän tapahtuvat tietenkin täysin automaattisesti, mutta hei jotain rajaa.

Koska asia vaivasi minua, niin tarkistin oliko minulla muita vastaavia maksuja, joiden maksuaika siirtyi seuraavalle vuodelle ja olihan niitä. Löytyi monenlaisia vuokria, bensalaskuja, jätemaksuja jne., mutta niitä ei esitäytetyssä veroilmoituksessa näkynyt. Verottajan järjestelmä ei siis ole aukoton, tai sitten se on tarpeeton. Ilmeisesti jujun ydin on se, että rahoituslaitoksilla on velvollisuus ilmoittaa asiakkaidensa velat verottajalle, mutta muilla maksuajalla myyvillä ei.

Ongelma tässä on se, että koska verotiedot ovat julkisia, niin joku ulkopuolinen saattaa vetää asiasta ihan väärät johtopäätökset. Jos on tällainen pieni velka maksamatta, niin joku saattaa pitää sitä holtittomana taloudenpitona. Voivat jopa mennä lainahanat kiinni moisen häiriön takia. Nordea Rahoitus Suomi Oy:llä on järjestelmä, joka sisältää luottomahdollisuuden, jos sitä haluaa käyttää. Jos joku ei käytä sitä, niin kyseessä ei ole mielestäni luotto, vaan sopimuksen mukainen maksuaika. Tähän voisi siis vetää rajaa, eikä pelotella verovelvollisia.

No Comments »

Yritystoiminta Virossa

Kauppalehdessä oli juttu, jossa kerrottiin virolaisen huonekaluyrityksen konkurssista. Yritykseen oli mennyt mukaan kolme suomalaista ja siitä huolimatta tämä ”hiomaton timantti” meni nurin. Vaikka EU on yrittänyt yhtenäistää yritysten tilinpäätöskäytäntöjä EU-maissa, niin ulkomaalaisten on hyvin vaikea mennä sijoittajana mukaan virolaisiin yrityksiin. Tämä johtuu virolaisesta kirjanpitolaista. EU:n olisikin syytä yhtenäistää kirjanpitolainsäädäntö mitä pikimmin. Suurin ongelma virolaisessa kirjanpidossa on kahden salkun järjestelmä. Yleisin käytäntö on, että laskut kirjataan kirjanpitoon vasta sitten, kun ja jos ne on pystytty maksamaan. Maksamattomat laskut ovat toisessa salkussa, joka konkurssin sattuessa vielä yleensä häviää teille tietymättömille.

Lisäksi suomalaiseen kirjanpitoon tottuneille Virossa on kaksi muutakin suurta sudenkuoppaa. Ensinnäkin prosessissa olevien raaka-aineiden puolivalmisteiden ja varastossa valmiina olevien tuotteiden arvostus on vapaata. Raaka-aineiden arvostus on melko helppo huomata, mutta puolivalmisteiden todellinen arvo on jo paljon vaikeampi. Valmiiden varastossa oloevien myymättömien tuotteiden arvon voi arvostaa kirjanpidossa vaikkapa kuvitteelliseen saatavaan hintaan. Tämä onnistuu, koska ei ole myöskään poistorajoituksia. Ei ole SUMU-poistoja kuten Suomessa, vaan investoinnit voi poistaa vaikka samana vuonna, jos tulos antaa myöden.

Kun harkitaan sijoittamista virolaiseen yritykseen, on otettava luottotietoyhtiöltä vähintään kolmen, mutta mielellään viiden vuoden tilinpäätökset. Näiden kriittisiä arvoja vertailemalla saa jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä peliä yrityksessä on pelattu. Tulosten manipulointi on helppoa, koska yrityksiä ei veroteta, joten verottajaa ei kiinnosta yrityksen tulokset tai tappiot. Verotus tapahtuu vain silloin, kun rahaa otetaan yrityksestä joko palkkana tai osinkoina. Molemmissa tapauksissa vero on sama, joten peitellyn osingonjaon ongelmaa ei Virossa ole.

Silloin, kun yritykseen tarvitaan ulkopuolista rahaa, tulosta parannellaan korottamalla varastojen arvoja kohottamalla. Tällä pystytään yleensä pitkätukkaista jymäyttämään ja kovan nousukauden aikana jymäytettiin myös pankkeja. Pankeilla oli määräys jakaa mahdollisimman paljon rahaa halukkaille kyselemättä turhia. Tämä on suurin syy parin ruotsalaisen pankin suurin ongelmiin Baltian markkinoilla.

Konkurssi menettely on Virossa myös täysin Suomesta poikkeava. Pesänhoitajat ovat hallituksen auktorisoimia, joten kuka tahansa lainoppinut ei voi olla pesänhoitaja. Pesänhoitajat eivät ilmoita kirjeitse velkojille konkurssista, eivätkä aina edes tiedä kaikkia velkojia, koska laskuja ei ole kirjanpidossa. Pesänhoitaja julkaisee pienen ilmoituksen ns. valtakunnallisessa lehdessä viron kielellä. Tällä tavoin hän saa aikaa ”kuivattaa” pesää hoitamalla sitä mahdollisimman kauan. Tärkeimmän omaisuuden realisointi tapahtuu yleensä kirjallisella huutokaupalla, jonka voittaa, jos lahjoo riittävästi pesänhoitajaa. Tarjouksia ei käsitellä velkojien kokouksessa, vaan tarjoukset hyväksyy pesänhoitaja. Tämä takaa myös sen, että ulkomaiset velkojat jäävät nuolemaan näppejään.

Omistuksen ketjuttaminen on myös hyvin yleistä. Kun havaitaan, että yritys on menossa nurin, siirretään sen omaisuus uuden yrityksen nimiin. Tämä on Virossakin lainvastaista, mutta ei rikollista. Valtiolla ei ole myöskään varaa tutkia näitä tapauksia, joten useimmiten ne onnistuvat. Velkojat voivat puuttua asiaan siviilikantein, mutta se kestää ja on kallista. Aikaakin on lain mukaan vain kolme kuukautta, joten kun tieto konkurssista kulkee hitaasti, niin todennäköisyys saada omansa pois, on melko pieni. Tuskaa lisää vielä se, että alioikeuksissa ei yleensä pystytä arvioimaan näitä ongelmia, vaan käsittelyä on jatkettava ylemmissä oikeusasteissa.

No Comments »

Ruotsi siipeilee jälleen

Ruotsi siirtyy palkka-armeijaan ja luottaa Lissabonin sopimuksen ehtoihin. Sen strategiassa katsotaan, että varsinaista sotilaallista uhkaa ei sen rajoilla ole. No eipä tietenkään! Norja ja Tanska ovat Natomaita, joiden maa-, ilma- ja merirajoja suojelevat omien joukkojen lisäksi kaikki Natomaiden joukot. Idässä taas Ruotsia suojelee Suomen armeija, joka on suojellut Ruotsin itsenäisyyttä kaikkien viime sotien aikana ja aina siitä lähtien, kun Suomesta tuli suuriruhtinaskunta. Helppo on siis Ruotsin elää toisten siivellä.

Voisin ymmärtää ja hyväksyäkin tällaisen järjestelyn, jos Suomesta olisi löytynyt sulho Ruotsin prinsessoille. Vaan eipä suudellut Ruotsin prinsessa sammakkoa, joka olisi ollut suomalainen prinssi. Toisaalta eipä tuo Ruotsin prinsseys niin kauhean houkutteleva enää olekaan. Volvo on mennyt, Saab on mennyt ja jos vielä menee Wallenberg, niin mitä on Ruotsista enää jäljellä? Sääliksi käy entistä kotimaata, jossa me suomalaiset teimme niitä töitä, joita ruotsalaiset eivät itse halunneet tehdä. Taitaa olla tulossa takaisin aika, jolloin ruotsalaisten on jälleen otettava lusikka kauniisti käteen ja ryhdyttävä itse lapioimaan paskaa.

Sotilaalliseksi strategiaksi valitaan varmaan hyökkääminen Norjaan ja välitön antautuminen. Muistan ajan, jolloin ruotsalaisen turistibussin opas sanoi Norjan tullissa: Kääntäkää kellonne kaksisataa vuotta taaksepäin, olemme juuri saapuneet Norjaan. Eipä tiennyt Ruotsin kuningas Norjan kaasuista ja öljyistä tunnustaessaan Norjan itsenäisyyden 1905. Eipä taida moni suomalainenkaan tietää, että Norja ei ole kovin montaa vuotta Suomea vanhempi. Nyt ei turistibusseissa paljon vitsailla. Tosin eipä ole monella ruotsalaisella edes varaa matkustella Norjaan. On se niin kallis maa norja nykyisin.

Että nyt sitten paikataan yhdessä Norjan kanssa Ruotsin puolustusvajetta.

No Comments »

Budjettien esitarkastus

Italiassa fransiskaanimunkki Luca Pacioli (n. 1450 – 1514) keksi aikoinaan ns. kaksinkertaisen italialaisen kirjanpidon. Urbaani tarina kertoo, että vuosisatojen kuluessa inflaatio on iskenyt pahasti myös kaksinkertaiseen kirjanpitoon. Tarina kertoo, että Italiassa on nyt käytössä nelinkertainen kirjanpito. Uudessa järjestelmässä on yksi kirjanpito itselle, toinen yrityksen omistajille, kolmas verottajalle ja neljäs Mafialle. Tämä järjestys ei ole välttämättä oikea. EU on yrittänyt yhtenäistää yritysten tilinpäätösjärjestelmiä, mutta yhtenäisellä tilinpäätöksellä ei ole mitään merkitystä, jos kirjanpitolait ovat tyystin erilaisia.

Kun EU nyt vaatii kansallisten budjettien ennakkotarkistuksia, niin se ei näytä ymmärtävän, että budjetti ei ole kiveen hakattu totuus, joka toteutuu suunnitelman mukaan. Jokaisen maan hallitukset laativat lisäbudjetteja tarpeen ja harkinnan mukaan. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että vain toteutuneita valtiontalouden tilinpäätöksiä kannattaa seurata. Pitäisikö tämän johdosta valtioidenkin siirtyä kvartaalitalouteen ja ryhtyä julkaisemaan väliraportti kolme kertaa vuodessa ja tilinpäätös. Tämäkään ei välttämättä toimi.

Jos halutaan todella pitää huolta EU-maiden velkaantumisesta, pitäisi laatia EU:lle yhtenäinen ja yleinen tilinpito- ja tilinpäätösjärjestelmä. EKP:in tulisi lisäksi perustaa tilintarkastustoimi, joka sitten valvoo taloudenpitoa. Kun tarvittavat lait ja asetukset on vahvistettu, niin valvonta on teknistä toimintaa, johon ei pidä sotkea politiikkaa ja poliitikkoja. EU on siis erittäin vaikean ongelman edessä yrittäessään valvoa ja mahdollisesti ohjata jäsenvaltioiden taloutta.

No Comments »

Ekonomistien uudet haasteet

Nykyisin tehtävät talouspoliittiset päätökset perustuvat vielä vanhoihin teorioihin, jotka on luotu parin sadan viimevuoden aikana. Kaikki alkoi Adam Smithin julkaistua kirjansa The Wealth of Nations 1776. Hänen talousteorioitaan ryhdyttiin kutsumaan liberalismiksi. Sen perusperiaatteena oli talouden itsesäätely, joka syntyy kuluttajien tarpeista. Tästä mallista puuttui täysin valtiollinen sääntely. Kaikkea kontrolloi ns. näkymätön käsi. Tätä aatetta seurasi hyvin nopeastimarxismi, jonka isä oli Karl Marx. Omat teesinsä hän ilmaisi kirjassaanDas Kapital 1867 eli 90 vuotta myöhemmin. Yleinen käsitys on, että marxismilla ja kommunismilla olisivat yksi ja sama. Näin ei kuitenkaan ole. Yhteistä on todellisuudessa hyvin vähän. Seuraavaksi oli vuorossa neoklassinen taloustiede, joka popularisoi käsitteen economics 1870 – 1910. Sana kääntyy suomeksi mm. taloustieteeksi. Tunnetuin hahmo oli Alfred Marshall.

Ensimmäinen maailman sota pani kuitenkin kaiken uusiksi niin myös talouden teoriat. Rauhan neuvotteluissa mukana ollut John Maynard Keynes katsoi rauhanehdot hyvin epäoikeudenmukaisiksi ja pelkäsi niiden johtavan uuteen sotaan, kuten kävikin. Maailman sotien välillä hän kehitteli omat talousteoriansa ja ilmaisi ne myös matemaatikkona matemaattisina kaavoina. Hän julkaisi teoriansa kirjassaan The General Theory of Employment, Interest and Money (1936). Sodan jälkeen teoriat otti käyttöön Britannian työväenpuolue ja sen muodostamat hallitukset. Tämän jälkeen useat maat maailmassa ottivat keynesiläisyyden talouksiensa perusmalliksi. Käytännöt vaihtelivat maittain ja kulttuureittain, mutta perusteet olivat samat.

Keynesin ajatus perustui jatkuvasti kasvavaan kulutukseen, joka takaisi valtion tulot, työpaikat ja kansan hyvinvoinnin. Lamakausina työllisyyttä ja kulutusta pidettäisiin yllä yhteiskunnan panostuksilla ja valtion omistuksilla. Noissa olosuhteissa tämä oli varsin looginen teoria, koska kansallisvaltioilla oli suuri määräysvalta rajojensa sisällä ja koko Eurooppa oli rakennettava uudelleen. Tulleilla, omalla valuutalla ja rahapolitiikalla voitiin taloutta säädellä. Keynesiläisyys sai kovan kolauksen 1970-luvun lopulla, kun Iso-Britannia ajautui konkurssin partaalle. Syynä olivat valtio-omisteisten yhtiöiden ja koko hallinnon tehottomuus, joiden ylläpitoon eivät enää mitkään verot riittäneet. Tilanne johti konservatiivien maanvyörymävoittoon vaaleissa ja Thatcherin valtaan nousuun. Ensi töikseen hän yksityisti valtion yritykset. Yksityistäminen johti siihen, että liki kaikissa brittiläisissä perheissä omistettiin entisten valtionyhtiöiden osakkeita.

Yhdysvalloissa ei kuitenkaan haluttu Euroopan malleja. Siellä eurooppalaista liberaalimpaa mallia tutki Milton Friedmanin johdolla ns. Chicagon koulukunta. Tämä koulukunta käytti hyvin monia Adam Smithin teorioita ja ainoastaan Federal Reserve oli merkittävä poikkeama. Muista koulukunnista mainittakoon Itävallan-, Freiburgin-, Lausannen- ja Tukholman koulukunnat. Viimeisimpiä talouden teorioita on darvinistinen taloustiede eli bionomia. Se lähtee siitä, että talous käyttäytyy samoin kuin luonto. Sen mukaan talous etsiytyy sellaisiin olosuhteisiin, joissa on parhaat edellytykset onnistua ja jossa heikot kuolevat ja vahvat voittavat.

Yllä olevan lyhyen alustuksen tarkoituksena on osoittaa, että niin kansantalouden kuin talouden teoriat yleensäkin ovat syntyneet täysin toisenlaisessa maailmassa ja olosuhteissa. Euroopan Unionin synty sekä nopea ja osiltaan harkitsematonkin kasvu sekä Kiinan, Intian ja muiden Kaakkois-Aasian maiden nopea tempautuminen globalisaatioon, ovat radikaalisti muuttaneet vanhojen taloudellisten rakenteiden toimivuutta. Muutos on vääjäämättä tapahtunut liberaalimpaan suuntaan, jossa ainoastaan yritysten kilpailukyky ratkaisee kansakuntien kohtaloita ja sen minkälaista hyvinvointia on mahdollista pitää yllä. Vanhat kansantaloudet ovat yrittäneet lieventää törmäystä erilaisilla kansainvälisillä sopimuksilla. Sopimukset ovat osoittautuneet toiveajatteluksi, joka on itse asiassa vain vähentänyt EU:n alueella toimivien yritysten kilpailukykyä. Parhaana esimerkkinä Venäjän WTO:in liittymisprosessi.

Suomessa poliittiset päättäjät laskettelevat kateedereiltaan mantraa kulutuksesta ja hyvinvointivaltiosta. Jos ministeriöiden virkamiehillä ja ministereillä olisi vähäisintäkään käsitystä talouden lainalaisuuksista globaalissa maailman menossa, he voisivat olla viisaasti hiljaa siihen asti, kunnes ymmärtävät jotain. Nyt uhotaan taas sitä, että Suomi on toiseksi kilpailukykyisin Ruotsin jälkeen. Uutinen ei kertonut mittareista muuta kuin sen, että tutkimus on tehty Lissabonin sopimuksen tavoitteiden pohjalta. Lissabonin tavoitteet on puolestaan jo aikoja sitten todettu tehottomiksi ja mahdottomiksi. Tällaisia raportteja voi nykyisin tilata pikkurahalla eri tutkimusinstituutioilta. Paljon realistisempi indikaattori on se, että Suomesta häviää suurinta jakovaraa tuottavia tuotantolaitoksia kiihtyvällä nopeudella. Pitäisi kysyä näiden yritysten päättäjiltä, miksi he jättävät Suomen, jos maa on niin kilpailukykyinen, kuin tutkimukset väittävät. Kaikkein pahin skenaario on se, että ministeriöissä ymmärretään, mistä on kysymys, mutta ei uskalleta kertoa totuutta kansalle.

Tosiasia on se, että suurimmalta osin EU:n sisämarkkinoiden kulutusrakenne on radikaalisti muuttumassa hyödykkeiden kuluttamisesta palvelujen kuluttamiseen. Eläkkeelle siirtyvät ikäluokat eivät enää kuluta samalla tavoin kuin työssäkäyvät ja elämäänsä rakentavat ikäluokat. Samaan suuntaan vaikuttaa pienenevä syntyvyys. Tutkimalla kulutuksen rakenteiden muutosta olisi mahdollista päätellä jotain tulevaisuuden haasteista ja valtion ja kuntien tulojen muodostuksesta tulevaisuudessa. Täysin selvää on kuitenkin, että jos maasta häviää teollisuus, niin sen mukana häviää myös hyvinvointiyhteiskunta. Tämä johtaa syndroomaan, jota kutsun kuole tänään – maksa huomenna-syndroomaksi. Ihmisellä on tarvittava tekniikka päättääkseen tulevaisuudestaan. Toistaiseksi kuitenkin poliittiset tarpeet ovat sivuuttaneet ne tarpeet, joilla kansakunnat säilytetään tulevaisuudessa. Nykyinen meno johtaa Euroopan Unionin liittovaltioksi ja pienten kansakuntien painumiseen historian unhoon. Euroopan Unionikaan ei kuitenkaan takaa eurooppalaisten hyvinvointia. Liittovaltionkin elinehto on hallinnon ja holhouksen väistämätön karsinta.

Globaalitalouden tutkimukseen on siis mitä pikimmin keskitettävä voimia koko EU:ssa. Miten globalisaatio vaikuttaa EU:n jäsenvaltioiden taloudellisiin rakenteisiin. Kirjoitin jo vuonna 2005 Kanava-lehdessä julkaistun artikkelin Lissabonin tavoitteiden mahdottomuudesta. Äärimmäinen tavoite oli muodostaa EU:sta maailman kilpailukykyisin alue vuoteen 2010 mennessä. Tulokset ovat nyt näkyvissä. EU ja euro ovat syvässä kriisissä. Kun esim. Tanskassa ja Hollannissa työnantajat maksavat vain palkan ja kaikki muu kerätään veroina ja Suomessa maksetaan veroluonteisia palkkoihin perustuvia maksuja kymmeniä prosentteja, niin miten tällaisella yhtälöllä rakennetaan yhtenäinen kilpailukyky EU:in?

EU:n valtiovarainministerit ja pääministerit ovat olleet pelastamassa Kreikkaa sen itse aiheuttamista ongelmista. Perusteena on ollut se, että muutoin euro ja koko EU ajautuvat lamaan. Kuka niin sanoo? Epäiltyjen listalla ovat ensimmäisinä luottoja myöntäneet pankit. Niillä on vahvin motiivi ja suurin riski menetyksiin. Kansainvälinen trendi näyttää olevan taloudellisissa kriiseissä pankkien pelastaminen. Koska pankit tietävät tämän historiallisen faktan, niin onko varmaa, että ne eivät toimi suunnitellusti siten, että ne itse korjaavat voitot ja valtiot maksavat riskit. Joskus tämä bluffi on katsottava. Kreikalla olisi ollut mahdollisuus nokittaa ja katsoa rahoittajien kortit. Toistaiseksi ei ole olemassa tieteellistä tai historiallistakaan näyttöä siitä, mitä todella tapahtuu, jos kansallisvaltio ajautuu vaikkapa velkasaneeraukseen. Se on ainakin varmaa, että se ei tuhoa euroa eikä EU:ia. Vahva historiallinen näyttö on olemassa siitä, että tukiaisilla saada vain aikaiseksi vain suurempi tarve uusiin tukiaisiin heikkenevän tehokkuuden kautta.

Jos euro heikkenee, niin Suomessa tiedetään, mitä devalvoituminen merkitsee. Koko euroalueen kilpailukyky paranee. Tuonti alueelle vähenee, koska se kallistuu. Euroalue on kutakuinkin omavarainen paitsi energian suhteen, joten tuontia ei edes kovin paljon tarvita. Toisaalta EU on niin suuri energian ostaja, että hinnat varmaan joustaisivat. Näitä asioita olisi syytä tutkia kiireesti, eikä vain hypätä mustaan aukkoon, jonka päässä pankkiherrat istuvat jalat pöydällä, konjakkilasi kädessä ja sikari suussa naureskellen poliitikkojen hyväuskoisuudelle ja peloille. Reaalitalouden lainalaisuudet globaalitaloudessa on ainakin pyrittävä selvittämään. Tutkimattakin on selvää, että pelkästään poliittisiin ambitioihin perustuvien päätösten on jo lähitulevaisuudessa vähennyttävä ja reaalitalouden vaatimuksiin perustuvien lisäännyttävä olipa tuloksena liittovaltio tai EU:n hajoaminen.  

Päättäjät EU:ssa siis katsovat, että vaihtoehtoja ei ole, mutta aina on vaihtoehtoja. Vaihtoehtona ovat ne paljon mainostetut markkinavoimat. On mahdollista jättää koko ongelma markkinavoimien hoidettavaksi ja katsoa, mitä sen jälkeen jää käteen. Suurin riski tässä ei ole EU:n ja euron kaatuminen, vaan poliittisten päättäjien arvovallan ja vallan lopullinen asettuminen oikealle tasolle globalisaatiossa. Tämä on riski, jota poliittiset päättäjät ja virkamiehet eivät uskalla ottaa, mutta jos eivät uskalla ottaa sovinnolla, niin itkevät ja ottavat pakon edessä.

No Comments »

Lissabonin tavoitteet

Kun nyt taivastellaan EU:ssa, missä mennään ja miten Lissabonin tavoitteet yksi toisensa jälkeen murenevat, niin suosittelen avaaman blogin arkiston toukokuu 2005. Siellä on ennuste, joka on julkaistu saman vuoden syksyllä Kanava-lehdessä. EU on menossa kohti liittovaltiota. Se on kehitys, jota ei voi oikeastaan estää mikään. Mikäli näin ei menetellä, niin pienillä kansallisvaltioilla ei ole juurikaan toivoa yhä kiivaammin globalisoituvassa maailmassa. Kuten yritystenkin niin myös valtioiden on pakko verkostoitua. Kansallisen kilpailukyvyn muodostavat yritykset, jotka tuottavat lisäarvoa hyvinvoinnin katteeksi. Pitääkseen yllä kilpailukykyä, niiden on verkostoiduttuva yli rajojen ja erityisesti EU:n sisällä. Kilpailukyky EU:n suhteen ulkopuolisiin maihin puolestaan edellyttää EU:n sisäisten kustannusrakenteiden yhtenäistymistä pitkällä aikavälillä. Se ei voi tapahtua ilman liittovaltiota.

No Comments »

Sikamaista

Puttosen Kalle kirjoitti hyvän kolumnin lakon sioille aiheuttamista ongelmista. Sikoja todella pidettiin kesäisin ulkosalla ainakin vielä 1960-luvullakin. Silloin ne tonkivat tarhoissaan, jotka olivat yleensä sikalan yhteydessä. Mutta vielä tätä ennen sikopaimenet olivat tunnustettu ja arvostettu ammattikunta. He paimensivat sikoja, jotta ne eivät pääsisi tekemään tuhojaan erityisesti perunapelloille. Silloin siat saivat vapaasti liikkua luonnossa ja tonkia eväänsä sieltä, mistä parhaiten löysivät. Ja kyllähän ne löysivät. Sikoja pidettiin ulkona yleensä yli ensi lumienkin ja niiden pinta muuttui pakkasessa kauniin helakan punaiseksi. Kylmä oli yhtenä syynä silloisten sikojen kerroslihaan, johon kylmä ajoi ihraa suojaksi kylmältä. Silloin sianliha oli sianlihaa. Nykyisistä sioista ei tiedä syökö kanaa vai sikaa, niin on kuivaksi mennyt sianliha. Ei edes luomulihassa ole enää kunnon läskiä.

Nyt ei voi sikoja pitää ulkona missään tapauksessa. Kettutyttöjen mielestä siat saavat aivan varmasti ainakin lintujen muuttoaikana lintuflunssan vai oliko se sikaflunssa. No vilustuvat kuitenkin vaikka kasvihuoneilmiö yrittäisi kuinka lämmittää. Mutta olisihan niitä helpompi käydä kuvaamassa sian pitäjien kiusaksi. Ai mutta eihän se olisikaan hyvä juttu koska siat nauttisivat vapaana olostaan ja irvistelisivät ivallisesti kuvaajilleen. Mutta kyllä vapaan sianliha olisi poikaa. Varmaan ainakin yhtä hyvää kuin vapaan kanan munat. Nyt kun heittää pekonia paistinpannulle, niin hetken päästä saa kysyä, että mihin se nyt hävisi. Ennen kun tehtiin läskisoosia, niin kyllä siitä läskin erotti.

Vielä 1990-luvun alkuvuosina matkustellessani ympäri Venäjää, sieltä sai kunnon sikaa. Siellä siat tonkivat vapaina ja iloisina maata kärsällään. Kaukaloon työnnettiin kaikki ruoan jätteet ja vähän muutakin. Ei kulkeneet jätteet kaatopaikoille muuttumaan ilmastoa pilaavaksi metaaniksi, vaan kerroslihaksi pöytään. Niinhän se oli meilläkin ennen sotia ja korttikaudella vielä sotien jälkeenkin. Tosin sian pito oli silloin luvanvaraista hommaa. Piti viranomaisilta hakea lupa sianpitoon, jotta voitiin valvoa, ettei sikaa päässyt mustaanpörssiin. Lisäksi maalaiskansaa valvottiin junissa ja busseissa, etteivät vieneet pimeää lihaa helsinkiläisten pöytiin. Vaan kyllä sitä vietiin. Enemmän pääsi haavista läpi, kun jäi kiinni. Urbaani legenda kertoo, että Pelloksen vaneri- ja lastulevyt tehtaat olisi rakennettu mustanpörssin lihoista saaduilla voitoilla. Olipa Aarnion Arska ollut jonkun kerran asiasta käräjilläkin. Silloin vaan ei tiede ollut niin pitkällä, että olisi voinut erottaa ihmisen paskasta mahdollisesti syödyn mustanpörssin possun lihan.

Tätä kirjoitellessa nousee ihan vesikielelle. Pitäisikö ruveta pitämään kesäsikaa? Ei tarvitsisi kantaa jätteitä Kolavan kuormaan, vaan saisi kunnon luomusikaa jouluksi pöytään. Ihan silläkin uhalla, että joutuisi kuitenkin maksamaan jätteenkuljetusmaksut. No toisaalta kun on tämä ekomaksu, niin varmaan PHJ tulisi kuskamaan sian paskat tontilta. Mutta tarvitaanko tähän nykyään jotain lupia? Onko EU:lla direktiiviä sian ulkonapidosta? Lehmiähän pitää pitää 60 päivää. Tarvitaanko merkintä asemakaavaan? Pitääkö rakentaa aitaus vai riittäisikö paimentaminen? Voisiko sikaa pitää yöt autotallissa? Sodan jälkeen niitä ainakin pidettiin jopa porstuoissa. Miksi tämä nykymaailma on niin hiton monimutkainen?

No Comments »

WP Login