Yhden totuuden maa

Historiallisesti tarkastellen näyttää siltä, että Suomi on yhden totuuden maa. Johtuuko tämä siitä geneettisestä tosiasiasta, että melkein kaikki suomalaiset ovat sukulaisia keskenään vai siitä, että harvaan asutussa pitkässä maassa totuuden matka kestää pitkiä aikoja maan päästä päähän. Joka tapauksessa meillä on hurahdettu kaikenlaisiin totuuksiin, mutta vain yhteen kerrallaan. Tämä alkoi kehitysaluepolitiikasta, sai jatkoa korpihotelleista ja jatkui IT-huumana. Jostain syystä on näiden totuuksien päivittäminen ja hyödyntäminen jäänyt kesken ja niiden elinkaari on lyhentynyt ja lopulta kuihtunut. Olisiko mahdollisesti niin, että myös näissä asioissa vaaditaan kilpailua? Ehkä globalisaatiossa ei enää riitä yksi totuus ja yksi aate, vaan niitä on oltava useita yhtä aikaa.

Nyt johtavaksi totuudeksi näyttää muodostuneen eläkeikä ja sen pidentäminen. Suuret ikäluokat aiheuttavat sen, että eläke- ja työiän jatkaminen nousevat valtion talouden merkittävimmäksi haasteeksi. Käydyssä keskustelussa on kuitenkin unohdettu monia merkittäviä asioita. Ensinnäkin eläkekertymä edellyttää työntekoa eli työhistoriaa. Työnteko puolestaan edellyttää, että maassa on riittävästi kannattavia yrityksiä, jotka luovat työpaikkoja. Jos siis ei ole työpaikkoja, ei myöskään synny työeläkkeitä. Tällöin ollaan suuren ongelman edessä. Maassa on olemassa vielä kansaneläkejärjestelmä, jolla voivat kurjistella ne, joille työeläkettä ei ole kertynyt.

Työntekijöiden ikään perustuva maksupolitiikka on eräs tekijä, jonka johdosta työnantajat pyrkivät eroon yli 53-vuotiaista työntekijöistä. Vaikka kuinka haluttaisiin jatkaa työntekoa eläkeikää nostamalla, niin kaikki riippuu yrityksistä ja siitä onko niitä riittävästi. Jos seniorityöntekijät tulevat yritykselle kalliimmaksi kuin nuoremmat, niin ylimääräisiä kustannuksia aiheuttavista pyritään eroon. Jos siis eläkeikää halutaan nostaa, niin nykyinen logiikka on täydellisessä ristiriidassa tavoitteen kanssa. Voidaan myös kysyä onko tässä perustuslaillinen ristiriita, koska eri-ikäisiä työntekijöitä ei kohdella samalla tavoin. On melko helppoa todeta, että kyseessä on selvä ikäsyrjintä.

Mikäli eläkeikää aiotaan nostaa, niin asiaa on tarkasteltava laajemmin kuin vain työntekijän näkökulmasta. Tämä johtuu siitä, että vaikka työntekijä haluaisi olla töissä kuinka pitkään tahansa, niin asia riippuu siitä, haluavatko työnantajat samaa. Nyt yhtälö on sellainen, että työtehon laskiessa valtio lisää työnantajan kustannuksia. Eihän tässä ole mitään järkeä! Työtehon laskiessa kustannusten pitäisi myös laskea. Asia on ollut kaikkien osapuolien tiedossa jo parikymmentä vuotta, mutta korkealta viranomaistaholta saamani tiedon mukaan, poliittista tahtoa muutokseen ei ole ollut.

Toinen hyvin merkittävä asia, joka keskustelussa on unohdettu, on verotus. Työeläkejärjestelmä merkitsee suurta tulonsiirtoa eläkeyhtiöiltä eläkkeensaajien lisäksi myös valtiolle. Kansaneläkkeet ovat yleensä niin pieniä, että niistä ei veroa makseta. Työeläkkeistä sen sijaan menee vero, joka on nykyisellään korkeampi kuin alle 53-vuotiaiden palkansaajien vero. En ole missään nähnyt tutkimusta, jossa esitetään, mikä on suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisen vaikutus verotukseen. ETK:n tilastot ovat siksi hyviä, että niiden avulla tällaisen tutkimuksen tekeminen olisi mahdollista, jos niin halutaan. Jos pitäisi veikata, niin voi hyvin arvata, että suuret ikäluokat tulevat maksamaan suuren osan nyt otetuista valtion veloista.

On hyvin väärin syyllistää työntekijöitä asiassa, jossa poliittista tahtoa ei riitä järkeviin ratkaisuihin!

Comments are closed.


WP Login