Ylen ankea vero

Kesken vaalirahakohun ja lahjussähläysten hallitus ehti puuttua myös Ylen tulevaisuuteen muuttamalla TV-lupamaksut Yle-veroiksi. Tämähän on nyt selvä vero edellisen tv-vastaanottimen hallussapitomaksun verrattuna. Onko tämä Suomen perustuslain mukainen vai vastainen, jää myöhempien selvitysten varaan. Samoin käy sille, onko tämä mahdollisesti joidenkin EU-direktiivien vastainen. Kansan keskuudessa se mielletään joka tapauksessa epäoikeudenmukaiseksi. Tässä vaiheessa vaalikautta kansalla ei tunnu olevan väliä. Poliitikot luottavat siihen, että kansan muisti on yhtä lyhyt kuin poliitikoilla itsellään – mä en muista mitään. Maahan on muodostumassa uusi maan tapa – muistamattomuus.

Verolle olisi ollut muitakin paljon nykyaikaisempia vaihtoehtoja kuten maksukortti, joka on jo yleisesti käytössä ja kaikissa digibokseissa vakiovarusteena. Tämä olisi antanut kansalle mahdollisuuden valita, mitä kanavia haluaa katsoa. Yleä valvovaan organisaatioon tehtiin nollamuutos. Vain nimi vaihtui. Ainakaan toistaiseksi ei muutettu valtasuhteita organisaatiossa. Tämä merkitsee oletettavasti sitä, että Ylen todellista asemaa informaatiokentässä ei osata hahmottaa, eikä aiota muuttaa.

On kuitenkin esitettävä vakava kysymys, mikä on Ylen tehtävä nykyajassa? Mikä on todella sellaista julkista tiedotusta, joka edellyttää tällaista mammuttiorganisaatiota ja pakottaa koko kansan kustantamaan sen? Olisiko syytä tehdä tutkimus siitä, mitä kansalaiset katsovat ja haluavat Ylen kanavilta? Samalla olisi syytä tutkia, mitä on se julkinen informaatio, jota Ylen pitäisi tarjota. Lonkalta vetäen julkisen informaation määrä on nykyisestä Ylen tarjonnasta niin pieni, että se pystyttäisiin hoitamaan korkeintaan kolmella hengellä. Lopputarjonta on sellaista, jonka jokainen voi itse valita kauko-ohjaimella miltä kanavalta haluaa. Tämä voisi sitten ollakin jo maksullista käyttämällä maksullista korttia.

Tästä tullaankin siihen johtopäätökseen, että hallitus antoi epäluottamuslauseen Ylen ohjelmatuotannolle. Se ei luottanut siihen, että kansalaiset valitsisivat Ylen ensisijaiseksi ohjelmien tuottajakseen. Tämä puolestaan olisi merkinnyt sitä, että rahoitus olisi joka tapauksessa jouduttu hoitamaan verovaroista, kun kansa olisi äänestänyt kaukosäätimillään. On kuitenkin perusteltua olettaa, että hallitus on ollut tilanteesta tietoinen. Ongelma onkin siinä, että alun perin tutkittiin vain Ylen kustannusten korvaamista eikä Ylen tuotannon sisältöä ja sen tarpeellisuutta eli Ylen nykyistä missiota.

Mainosrahoitteiset Ylen kilpailijat ovat nekin puuttuneet vain Ylen tarjontaan netissä ja osuuteen tavaratalojen infotarjonnassa. Kilpailu ei suinkaan rajoitu näihin, vaan todellinen kilpailu on Ylen ohjelmatarjonnassa. Periaatteessa tilanne on muuttunut silloin, kun Ylen tuottama kotimainen ohjelmatarjonta lakastui. Voidaan aivan perustellusti ajatella, että kaikki Ylen ostama tarjonta kuten englanninkieliset sarjat kilpailevat mainosrahoitteisten tai maksullisten kanavien kanssa. Ne eivät myöskään kuulu millään tavoin Ylen konseptiin julkisen informaation tarjoajana.

 Yle on ollut suurimman osan historiaansa politiikan teon välinen niin julkisuudessa kuin kulisseissakin. Siellä on ilmeisesti vieläkin liian paljon eri puolueiden jäseniä ”kasvamassa”, joten todelliset uudistukset ovat vaikeita. Tästä syystä aihe soveltuu hyvin tähän aikaan, jossa poliittisesta korruptiosta ja epäeettisestä rahoituksesta keskustellaan. Mikä on siis Ylen todellinen funktio? Tarvitaanko koko Yleä ja jos niin mihin? Hallitus esittäköön julkisesti Ylen todellisen nykyaikaan soveltuvan mission ja strategian eli, mitä ihmeen lisäarvoa kansa Yleltä saa? Demokratiassa jokaisella on oikeus valita ja tietää, mitä rahallaan saa.

Comments are closed.


WP Login