Sellunpilaajien ongelmista

Sellunpilaajat eli paperityöntekijät ovat olleet aina suomalaisen työvoiman eliittiä. Työolot ja palkat ovat aina olleet valtakunnan parhaita. Jos paperilla on mennyt huonosti, koko kansalla on mennyt huonosti. Paperiliittoa on käytetty myös työehtosopimusneuvotteluissa panttivankina. Ns. Pekkas-vapaat synnytettiin kiristämällä paperiteollisuuden lakolla. Neuvotteluja vetänyt Pekkanen tiesi tarkkaan, että paperiteollisuudessa oli jo ennen neuvotteluja työviikon pituus alle 37 tuntia. Sopimus ei siis maksanut paperiteollisuudelle eli Pekkasen omalle teollisuudelle mitään, mutta koko muun Suomen teollisuudelle se oli kallis ratkaisu.

Lienee yleisesti hyväksytty käsitys, että tuotteen jalostusaste on sitä korkeampi, mitä pienempi osuus tuotteen arvosta on luonnon raaka-ainetta.” Näin kirjoitti YLEn toimittaja Heikki Välitalo kirjassaan Neljän markan maa itsenäisyyspäivänä 1989. Samassa teoksessa hän ihmetteli paperiteollisuuden tilaa, koska sellun ja paperin kilohinnat vaikkapa verrattuna sahatavaraan, olivat tolkuttoman alhaisia.  Sellun keitossa tärkeitä ovat vain puu, kemikaalit ja energia. Paperityöntekijöiden iloksi on todettava, että työvoimakustannuksilla ei ole juuri mitään merkitystä paperituotteiden kilpailukyvyn kannalta.

Edellä olevan hyväksytyn periaatteen mukaan paperituotteiden jalostusaste on siis hyvin alhainen kilohinnoin mitattuna. Koska tuotekehittely ja markkinoille saaminen kestää kauan, niin toimialan periaatteena on aina ollut, että lamojen aikana ei kannata tuotteita kehittää, koska niistä ei lamantappajiksi ole. Nousukauden aikana puolestaan tavara menee muutenkin kaupaksi, eikä uusia tuotteita tarvita häiritsemään massatuotteiden prosesseja. Metsäteollisuudessa tuotekehittelyn tavoitteena on perinteisesti ollut, että uusilla tuotteilla on oltava valtavan suuri volyymi jo heti alusta alkaen. On katsottu, että koska sellutuotanto on niin suuri, pienivolyymisistä jalosteista ei ole hyötyä.

Nykyisessä tilanteessa niin puutuoteteollisuudessa kuin paperiteollisuudessakin avaintekijäksi muodostuu puun hinta ja sen korjuukustannukset. Kaikissa tärkeimmissä Suomen kilpailijamaissa valtio määrittelee puun hinnan. Suomessa metsäomistus on pirstaloitunut ja pirstaloituu edelleen perintökaaren edellyttämällä tavalla. Väitöskirjassani vuodelta 2004 olen pahimpana skenaariona esittänyt, että nykyinen suunta johtaa metsäteollisuuden katastrofiin vuonna 2010. Vaihtoehtona kehitykselle ehdotin alueellisia metsäosuuskuntia tai osakeyhtiöitä.

Yhtiömallilla taattaisiin metsänomistajille säännölliset vuosituotot, ammattimainen metsänhoito ja alemmat korjuukustannukset. Tämä on vaihtoehto yhteismetsille ja yhtiöiden omistamille metsille, joiden kieltäminen on johtanut nykytilanteeseen. Koska teollisuus on alkanut siirtyä maasta pois, niin nyt ollaan yhtiöittämisen kanssa pahasti myöhässä. Nykyinen ennuste onkin, että sellunkeitto Euroopan markkinoita varten siirtyy Venäjälle ja parhaassa tapauksessa paperinteko jää Suomeen. Tämäkin edellyttää vankkaa tuotekehitystä. Osta halvalla ja myy kalliilla on kestävän yritystoiminnan ainoa malli!

Comments are closed.


WP Login