Tittelikulttuuri, solmiokulttuuri ja osaamiskulttuuri

Uusi yliopistolaki on saanut aivan vahvistumisensa kalkkiviivoilla vastaansa voimakasta vastusta etenkin opiskelijoiden taholta. Muutosvastarintaa ilmenee aina ja kaikkialla, kun uudistuksia aiotaan toteuttaa. Suurin syy vastustukseen on yleensä tietämättömyys muutoksen syistä ja seurauksista. Alun alkujaan suomalainen yliopistomaailma oli kuin luostari. Se oli jopa paikka, josta jotkut sinne menneet eivät koskaan poistuneet yliopiston ulkopuolisiin töihin, vaan päätyivät professoreiksi.

Väheksymättä lainkaan luostarien toimintaa, niiden tarkoituksena on säilyttää entistä, ei niinkään innovoida uutta. Yliopistoille tämä ei globaalissa maailman kylässä enää sovi. Yliopistojen tulisi olla täydellisesti integroituneita yhteiskuntaan ja uhratuille panoksille on saatava täysi vastine. Tämä ei ole mahdollista, jos interaktiivista tiedonvaihtoa ei saada aikaan yhteisön ja yliopistojen välille. Ulkopuolisen yhteiskunnan osallistuminen yliopistojen johtoon lisää tarpeellista dynamiikkaa.

Maailmassa on monenlaisia koulutuskulttuureja. Suomessa on vallalla ns. tittelikulttuuri. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että olipa tehtävä mikä tahansa, siihen vaaditaan tutkinto, joka soveltuu työelämän tittelikarttaan. Tätä kutsutaan maailmalla myös tittelihulluudeksi. Tällainen kulttuuri on johtanut siihen, että koulutus on laajentunut valtavaksi tutkintoviidakoksi. Ongelma on se, että huomattava osa tutkinnoista ei tämän päivän elämässä johda enää mihinkään. Tehtävät ovat hävinneet tittelikartalta. Tulevaisuudessa tähän ei ole varaa. Koulutus on rakennettava useampiin tehtäviin soveltuvaksi, jossa erikoistuminen tapahtuu työuran aikana jatkokoulutuksena ja työssä harjaantumisena.

Esimerkiksi Isossa-Britanniassa koulutusjärjestelmä on kaksijakoinen. Yksityiseen koulutusputkeen ilmoitetaan lapset jo ennen heidän syntymäänsä. Jokaisessa yksityisessä koulussa on oma solmionsa, jota kaikki käyttävät. Työpaikkaa haettaessa henkilö voidaan tunnistaa solmion perusteella. Sen jälkeen ratkaisee kaksi asiaa: (a) onko työhönottaja käynyt samaa koulua ja (b) miten koulu on yleensä rankattu hierarkiassa. Tämä vanha perinne muuttuu hyvin hitaasti. Kaikki yliopistot ovat maksullisia, mutta valtio myöntää stipendin, joka on sidottu keskimääräiseen valmistumisaikaan.

Niiden osalla, joilla solmioita ei ole, työmarkkinoilla ratkaisevat näytöt. Tämä merkitsee yleensä sitä, että henkilön on rakennettava oma uransa tyhjästä ja todistettava osaamisensa. Sama asia pätee suurimmassa osassa maailmaa, koska koulutuspaikkoja ja mahdollisuuksia ei ole lainkaan samassa määrin kuin Suomessa. Yliopistoista valmistuneet eivät Suomessa nykyisin ole suoraan valmiita mihinkään työelämän tehtävään. Yritysten on koulutettava heidät muuttuneisiin tehtäviin ja ammatteihin.

Työpaikalla kouliintumista vaikeuttaa vielä se, että monet luulevat olevansa valmiita tehtävään, johon heidät on valittu. Näin ei kuitenkaan ole. Nykyiset pitkät valmistumisajat saavat lisäksi aikaan sen, että työelämän tiukkaan kuriin ja johtamiseen on vaikea sopeutua. Yliopistomaailman suuri ajankäytön vapaus vaikeuttaa sopeutumista tiukkarytmiseen työelämään. Lopputuloksena on se, että koko järjestelmä maksaa niin yhteiskunnalle kuin yrityksillekin liian paljon ja vaikuttaa haitallisesti myös kilpailukykyyn.

Comments are closed.


WP Login