Kiistaa kaasusta

Ukrainan ja Venäjän välistä kaasukiistaa ihmetellään ympäri Eurooppaa. Nyt jopa Barroso ihmettelee slaavilaista sopimuskäytäntöä. Asiantuntijana en sitä ihmettele, koska liki 20 vuoden kokemuksen perusteella 99 % venäläisten yritysten kanssa tekemistäni sopimuksista ei ole pitänyt. Slaavilainen sopimuskäytäntö on sellainen, että sopimus on käytännössä vain vakava aie tehdä asioita, jotka sopimuksessa on mainittu. Toisaalta se on ostajaa sitova. Myyjää se sitoo vain, jos myyjälle sopii, eikä parempia tarjouksia ilmesty.

Tämä myös merkitsee sitä, että eurooppalaisten yritysten kokemukset venäläisistä liikekumppaneista ovat sellaisia, että venäläisten yritysten on hyvin vaikea päästä Euroopan markkinoille nyt, kun Venäjän oma talous on jyrkässä alamäessä. Ostajien luottamus on hyvin vaikea saavuttaa ja se saavutetaan vain teoilla. Puheet, lupaukset ja sopimukset eivät merkitse mitään. Käytännössä todennäköisesti palataan 1990-luvun saksalaiseen käytäntöön, jossa kaupat tehtiin vasta, kun tavara oli ostajan pihassa ja sen laatu ja määrä voitiin tarkastaa.

Mitä tähän kaasusopimukseen tulee, niin myös se osoittaa, etteivät suuretkaan eurooppalaiset yritykset ole täysin selvillä slaavilaisesta sopimustekniikasta. Slaavilaista kulttuuria on myös se, että he nauttivat suunnattomasti sahatessaan omaa oksaansa poikki. Seurauksista murehditaan vasta jälkeenpäin. EU:n ja eurooppalaisten yritysten olisikin tehtävä sopimus kaasun toimituksista Gazpromin kanssa vain Ukrainan rajalle saakka ja Ukrainan kanssa erillinen sopimus kaasun siirrosta EU:n alueelle. Tällainen Franko Graniza sopimus on selkeä, eikä siinä jää tilaa eipäs-juupas sanailulle.

Comments are closed.


WP Login