Archive for toukokuu, 2005

Lissabonin tavoitteet

EUn yhteismarkkinoilla räjähtävä tarjonta kohtaa romahtavan kysynnän. Markkinavoimien kontradiktiot pyrkivät luomaan markkinoille tasapainon. Kilpailukyvyn yhteinen nimittäjä on energia, jolle on löydettävä eurooppalainen kestävä ratkaisu. EUn on luotava ensin omat toimivat sisämarkkinat, jotta se voisi kilpailla globaalisti.

Kansainvälisesti tunnetun taloustieteilijän Porterin mukaan teollisuuden kilpailukyky kansainvälisillä markkinoilla on kansallisen kilpailukyvyn mittari. Tämä perustavaa laatua oleva periaate on nähtävästi unohtunut eurooppalaisilta poliitikoilta. Toinen vaihtoehto on, että sitä ei ole ymmärretty. Lissabonissa tehty päätös EUn saattamisesta maailman kilpailukykyisimmäksi alueeksi vuoteen 2010 mennessä tukee näitä käsityksiä. Eurooppa on täynnä eri tavoin kehittyneitä taloudellisia kulttuureja. Toisessa ääripäässä on englantilaisen Keynesin ”from cradle to grave” hyvinvointivaltioideologia ja toisessa tunnelin päässä kommunismista vapautuneiden uusien jäsenmaiden nascent-talousjärjestelmät. Nämä järjestelmät ovat ottaneet ihanteekseen amerikkalaisen avoimen liberaalin markkinatalouden.

EU-maiden talous näyttää olevankin tällä hetkellä pitkä pimeä tunneli. Moottoreina toimineet perustajavaltiot Saksa ja Ranska yskähtelevät pahoin talouksiensa kanssa. Poliitikot eivät ole saaneet kansaa ymmärtämään yhteistalouden uusia toimintaehtoja. On selvää, että tilanteeseen on vaikuttanut Kiinan, Intian ja Kaakkois-Aasian talouksien voimakas kasvu, joka ajoittui samaan aikaan EU:n nopean laajenemisen ja Neuvostoliiton romahtamisen jatkumoon. Dollarin heikkeneminen toi vielä lisäongelmia. Tämä ei ole kuitenkaan puolustus. Yritysten on selviytyäkseen kilpailussa pidettävä toimintansa tehokkaana. Kansallisvaltioilla ei ole ollut samaa tarvetta, tai ne ovat kuvitelleet niin. Hyvää on jaettu enemmän kuin siihen olisi ollut varaa. Suljetussa taloudessa toimiva valtio on katsonut voivansa tehdä peruuttamattomia päätöksiä. Peruuttamattomuus on poissa. On siirrytty joustavuuden aikaan. On tullut aika sopeutua. Eeva on nauttinut omenastaan, eikä paratiisia ei enää ole.

Muutokset tuulet

1976, kun IMF oli ottamassa koko Ison-Britannian suoraan hallintaansa, työväenpuolueen puheenjohtaja James Callaghan totesi puoluekokouksessa pitämässään puheessa:

Liian kauan olemme siirtäneet fundamentaalisten vaihtoehtojen ja muutosten kohtaamista talouselämässämme ja yhteiskunnassamme. Olemme eläneet lainatulla ajalla… Kodikas maailma jatkuu ikuisesti, täystyöllisyys on turvattu pääministerin kynällä… Tämä kodikas maailma on mennyttä… Me ajattelimme, että voimme tuhlaamalla selvittää tiemme läpi lama-aikojen ja pitää yllä täystyöllisyyttä vain alentamalla veroja ja lisäämällä julkisia menoja. Tätä optiota ei enää ole… mikäli sitä koskaan olikaan; se toimi vain inflaation lisääjänä taloudessa.”

Tämä merkittävä puhe on jäänyt useimmilta eurooppalaisilta poliitikoilta sisäistämättä. Iso-Britannia joutui sopeutumaan pakon edessä. Muutoksesta oli alkanut jo joitakin vuosia aiemmin puhua Sir Keith Joseph (Mad Monk). Hänestä tuli myöhemmin Thatcherin hallituksen rahaministeri. Hänen viestinsä oli rakentaa sosiaalinen kapitalismi, jota hän kutusi Compassionate Capitalism’iksi. Tarkoituksena oli saada aikaan uudenlainen ja Yhdysvalloissa sovellettavaa kapitalistista talousmallia sosiaalisempi malli. Thatcherin voitto vaaleissa perustui näihin teeseihin. Suurimmalle osalle Eurooppaa tämä oli punainen vaate. Iso-Britannia on nyt kuitenkin valmiimpi globalismiin kuin monet muut maat EUssa.

Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa muutokseen johtanut tapahtuma. Englannin työväenpuolueen piiskuri John Vaizey kirjoitti testamenttinsa The Timesille 2. päivänä joulukuuta 1980 sairasvuoteellaan St. Thomasin sairaalassa odottaessaan sydänleikkausta, josta hän ei uskonut selviävänsä. Seuraavassa hänen sanomansa ydin:

Enää ei ole olemassa ainuttakaan sosialidemokraattista ideaa, joka toimisi. Keynesiläisyys on kuollut. Ainutkaan ammattiyhdistysliikkeen kanssa tehty tulosopimus ei voi koskaan toimia. Valtionyhtiöidemme tuottavuus tulee aina olemaan vailla pohjaa. Ei kenelläkään, ei edes Shirley Williamsilla, ole pienintäkään ajatusta siitä, kuinka tulonjako tulisi suorittaa; vero- ja sosiaaliturvajärjestelmät ovat liian monimutkaisia ja mielivaltaisia antaakseen yksinkertaisen ja tehokkaan tuloksen ilman epäoikeudenmukaisuutta. Sosiaalidemokraattinen teoria on yksinkertaisesti väärä.”

Nämä lausunnot ovat yli kaksi vuosikymmentä vanhoja. En ole havainnut yhdenkään suomalaisen tiedotusvälineen noteeranneen näitä tapahtumia. Keynesiläisyys Iso-Britanniassa kuitenkin kaatui näihin ja thatcherismi alkoi. Koko Euroopan kilpailukyvyn problematiikka kuitenkin kiteytyy edellä oleviin johtopäätöksiin nyt ja tässä. EU:n kilpailukykyä ei ole mahdollista päättää ylhäältä päin sanelemalla tai käskyttämällä. Jos asia olisi pelkästään poliitikkojen päätettävissä, niin laadittaisiin laki jolla kilpailukyky määrättäisiin ikiajoiksi maailman parhaaksi.

Kilpailukyky

Kilpailukykyä pitää ryhtyä tarkastelemaan alhaalta ruohonjuuritasolta. Se on kuin veteen heitetty kivi. Kilpailukyky heikkenee, mitä etäämmäs valmistuspaikasta siirrytään. Yritysten tehdessä strategisia päätöksiä uusia markkinoita harkitessaan niiden on tarkoin otettava huomioon, mitkä ovat menestymisen edellytykset. Päätöksenä saattaa olla siirtyminen kilpailun ja kulutuksen ytimeen tai ainakin riittävän lähelle. Tästä ovat palvelusektorilla hyvänä esimerkkinä pikaruokaketjut. Se on myös niiden peruskonsepti. Ei voi kuvitella, että lahtelainen lähtisi ostamaan hampurilaisensa Hampurista. Ei myöskään ole syytä olettaa, että kiinalainen ostaa Suomessa valmistettuja kännyköitä.

Edellä mainitussa esimerkissä kilpailu tapahtuu tiskillä. Teollisia tuotteita myytäessä kilpailu tapahtuu yritysten välisissä neuvotteluissa. Silloin ei kilpailukykytutkimuksilla ole mitään merkitystä. Tarjouksen tekijä on hyvin harvoin valtio. Valtio voi kilpailla vain yritysten määrällä ja laadulla. Jos paljon kehuttu kansallinen kilpailukyky on huippuluokkaa, maahan suorastaan tulvii ulkomaisia sijoituksia ja yrityksiä. Näin tapahtui Nokian vanavedessä. Nyt yritykset sen sijaan yksi toisensa jälkeen siirtyvät muualle. Yritysten välisessä kilpailussa on vain yksi palkinto ja sen saa kilpailukykyisin tarjoaja. Tässä piilee myös valtioiden välisten kilpailukykytutkimusten ongelma: toinen ja viimeinen palkinto ovat aivan yhtä hyviä.

Eurooppaa voi hyvin kuvata tuntemattoman runoilija sanoin:

Mä tuhlailin kuin pohjaton,

kuin lähde ollut oisin.

Nyt olen paljas alaston

ja maksupäiv’ on tullut.

Suurin osa EUsta kohtaa vapaan kilpailun alastomana ja aseistaan riisuttuina. Hyvinvointivaltioiden talous on perustunut keynesiläiseen valuuttojen säätelyyn ja finanssipolitiittisiin aseisiin. Tältä pohjalta ovat rakentuneet myös niin sanotut saavutetut edut.

Valtion mahdollisuudet yritysten kilpailukyvyn ylläpitäjinä ovat näin ollen ratkaisevasti kaventuneet. Nyt peräänkuulutetaan tutkimusta, tuotekehittelyä ja koulutusta. Nämä ovat kaikki kunnioitettavia tavoitteita. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Tutkimuksesta tuotekehityksen kautta markkinointiin kuluu aikaa 15–20 vuotta. Toisaalta uuden tuotteen markkinoille tulosta hintakilpailuun kuluu vain 5–10 vuotta. Nokian evoluutio on tästä vahva todiste. Patenteista huolimatta tekniikkaa on nopeampi kopioida kuin kehittää. Näin on tapahtunut myös Kaakkois-Aasiassa.

Koulutuksen ongelma puolestaan on se, että nopeasti muuttuvassa maailmassa koulutus on historiansa vanki. Ihmisen valmistuessa ammattiin sitä ei välttämättä enää ole olemassa. Opetusohjelmat pitäisi suunnitella yritysten tuotekehitysosastoilla, jotta ne tulisivat reaaliaikaiseen tarpeeseen. Käytännössä tämä ei liene mahdollista. Paradoksia lisää se viranomaisten vaatimus, että suurin osa ikäluokista tulisi kouluttaa akateemisesti. Tämä syyllistää ja syrjäyttää ne, jotka eivät kykene tai halua selviytyä akateemisesta urasta. Kaikille ei myöskään riitä korkean koulutuksen vaativia työpaikkoja. Hällä väliä – piikojahan emme saa olla.

Nuorisotyöttömyys on kasvu-uralla. Osa nuorista syrjäytyy jo heti pakollisen koulun päätyttyä. Suomen koulutusjärjestelmää kehutaan samaan aikaan maailman parhaaksi. Monilla teollisuuden aloilla on toisaalta pulaa työvoimasta. Työvoimapula pahenee suurten ikäluokkien lähtiessä eläkkeelle. Missä on vika? Yhteiskunnan poliittisesti ylevät tavoitteet täysin akateemisesta kansasta eivät vastaa yritysten tarpeita. EU-maissa ei ole kaikille tarjolla akateemisia tehtäviä. Toimiva yhteiskunta rakentuu hyvin monialaisille työpanoksille. Ilman toimivaa rakennetta loppuvat akateemisetkin työpaikat. Työn aiheuttaman kustannusrakenteen johdosta työllistävän ja toimivan rakenteen muodostuminen on Suomessa hankalaa. On helpompi pitää ihmisiä yhdenvertaisuuden nimissä työttöminä, kuin hyväksyä alhaisemman tuottavuuden töistä matalampi palkka. Toisaalta palkat eivät ole Suomessa vieläkään liian korkeita. Kansakunnan hallintokulut sen sijaan ovat. Olisi mielenkiintoista nähdä vertaileva tutkimus OECD maista. Kansantalouden sisäiset tulonsiirrot / kapita tai / työväestö. Se on kansallistalouden tehokkuusluku. Suomessa se lienee noin 50 %.

Yritykset kansantalouden dynamoina

Porterin mukaan yritysten kilpailukyky on siis kansallisen kilpailukyvyn mittari. Mistä tämä kilpailukyky syntyy? Kilpailukyky syntyy kilpailusta. Voidaan siis sanoa, että mitä kovempi on kilpailu, sitä kilpailukykyisimmiksi yritykset kehittyvät. Darvinistisen talousteorian mukaan heikot karsiutuvat pois ja vahvojen kilpailukyky voimistuu. Globalisaatio noudattaa darvinistisen talousteorian maailman laajuista formaattia. Tätä taloudellista darvinismia kutsutaan bionomiaksi. Yhteiskunta globaalissa taloudessa voi sitä paremmin, mitä enemmän sillä on yrityksiä. Yhteiskunta ja yritykset elävät kommensaalisessa suhteessa. Yhteiskunnan tehtävänä on luoda yritysten syntyyn ja kasvuun suotuisat olosuhteet. Erot yrittämisen toimintaolosuhteissa muodostavat suurimman rasitteen yhdysvaltalaisen ja eurooppalaisen kilpailukyvyn välillä.

Yritykset eivät voi määrätä täysin yksin omasta kilpailukyvystään. Monissa EU-maissa palkat määräytyvät konsensus-periaatteella, joten yksittäisen yrityksen vaikutusmahdollisuudet ovat pienet. Uusissa EU-maissa on minipalkka, mutta muutoin palkat määrittyvät markkinoilla. Samoin on useimmissa EUn kilpailijamaissa. Suomen erityispiirre ovat pakolliset palkkasidonnaiset kulut. Yritysten maksettavaksi on sälytetty kuluja, jotka monissa muissa maissa peritään veroina. Esimerkiksi Tanskassa yrityksillä ei ole lainkaan pakollisia palkkasidonnaisia kuluja. Kaikki yhteiskunnan tarvitsemat varat kerätään veroina. Tästä hyötyvät eniten pienet työvoimavaltaiset yritykset. Menetelmä tasaa kustannukset muiden muassa naisvaltaisten ja miesvaltaisten alojen sekä isojen ja pienien yritysten välillä.

Monilla aloilla raaka-aineiden hinnat määräytyvät maailman markkinoilla, joten yksittäinen yritys ei voi vaikuttaa niihinkään. Porterin mukaan valtion alueella olevat raaka-aineet muodostavat ns. kansallisen edun. Omasta luonnosta ammennetut ja pitkälle jalostetut tuotteet luovat kansantalouteen suurimman mahdollisen jakovaran. Niiden hyödyntäminen synnyttää ja ylläpitää työpaikkoja ja yritysten voittoja. Omat luonnonvarat lisäävät myös kilpailukykyä. Metsäteollisuuden kotimaisuusaste on noin 85 %, joka on perustunut suurelta osin omiin luonnonvaroihin eli metsiin. Nokian kotimaisuus aste on noin 15 %. Se perustuu pääasiassa suomalaiseen tietotaitoon. Nokian kotimaisuusaste pienenee sitä myöden, kun sen alihankkijat siirtyvät muihin maihin.

Yritysten kilpailukyvyn merkittävin tekijä on, kuinka suurelta osin ne itse pystyvät päättämään omista kustannuksistaan. Tätä voidaan kutsua yrityksen itsemääräämisasteeksi. Otetaan esimerkiksi sahateollisuus. Sahateollisuudessa raaka-aineen hinta määräytyy oligopolisen päätösprosessin perusteella. Palkat määräytyvät kolmikantaneuvotteluissa, energia pohjoismaisessa energiapörssissä, valtio määrää verot ja pakolliset maksut jne. Viennissä hinnat määräytyvät täysin vapaasti kansainvälisen hintatason mukaan. Kustannukset ovat siis vahvasti maasidonnaisia, kun hinta puolestaan on kansainvälisten markkinoiden sanelema. Sahateollisuudessa itsemääräämisaste onkin noin 15 %, kun esimerkiksi Venäjällä se on korkeimmillaan jopa 65 %. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että mikäli maailmanmarkkinahinnat laskevat yli 15 %, suomalainen sahateollisuus päättyy siihen, koska hinnat painuvat alle itsemääräämisasteen. Sahateollisuudessa kilpailukyvyn raja saavutettiin vuonna 2004.

Kansallisvaltion elinehto on hyvin monipuolinen elinkeinorakenne. Toisaalta jokaisen eri tuotannonalan kilpailukyky on rakenteeltaan erilainen. Teollisuus kilpailee yleensä kansainvälisiä kilpailijoitaan vastaan. Palveluteollisuus puolestaan kilpailee sisäisillä markkinoilla ja siihen vaikuttaa eniten ostovoima ja kysynnän ja tarjonnan suhde. Kansantalouden kannalta olisikin välttämätöntä ryhtyä seuraamaan alakohtaisesti yritysten itsemääräämisastetta. Se on hälytysarvo, joka ennustaa toimialan mahdollista elinkaaren päättymistä tai siirtymistä edullisempiin toimintaympäristöihin. Kansainvälisiin kilpailukykytutkimuksiin sokeasti tuijottaminen johtaa ennakoimattomaan tilanteeseen.

Kansallisvaltiot tai niiden liittymät taistelevat siis yritysten rinnalla ja niiden puolesta. Poliittisilla päättäjillä on hyvin vähän pelivaraa kansainvälisessä kilpailussa. Useinkaan ei ymmärretä kuinka kiinteästi poliittiset päätökset ja yritysten kilpailukyky sitoutuvat toisiinsa. Yrityksille aiheutuvat kansalliset kustannukset poikkeavat EUn alueella huomattavasti toisistaan. Tältä osin valtioiden sisäisellä palvelu- ja kustannusrakenteella on ratkaiseva asema EUn sisämarkkinoilla tapahtuvassa kilpailussa. Heterogeenisuus puolestaan vaikuttaa haitallisesti EU-maiden globaaliin kilpailukykyyn. Tästä johtuen EUn yhteisestä kilpailukyvystä ei voida puhua teoreettisesti tai edes käytännössä ennen, kuin rakenteet on harmonisoitu. Yhteiskuntien yrityksille kohdistamat kilpailua vääristävät rasitteet on yhtenäistettävä. Elleivät yritysten alakohtaiset itsemääräämisasteet ole jotakuinkin samat koko alueella, ei EUn yhteisestä kilpailukyvystä voida juuri puhua.

Käytännön tasolla tämä merkitsee siis sitä, että kansallisvaltioiden hallintojärjestelmien tulee lähentyä yrityksissä käytössä olevia johtamismenetelmiä EUn kilpailukyvyn lisäämiseksi. Tämä merkitsee kahta asiaa. Ensinnäkin yhteiskunnan tuottamien palveluiden on vastattava tehokkuusvaatimukseen eli ns. lean-tuotantomalliin. Toisaalta poliittinen kilpailu siitä, kuka pystyy eniten jakamaan kansantuotteen kasvua ennen kuin se on syntynytkään, on lopetettava. Äänestäjien lahjomiseen lupaamalla kaikkea hyvää ei ole tulevaisuudessa varaa ja tulevaisuus on tässä ja nyt. Monissa maissa hallintokoneistoa odottaa pakkopurku suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle. Tässä yhteydessä holhous ja tarpeeton kansalaisten vahtiminen ja käskyttäminen on pakko lopettaa. Hallinnon rakenteiden modernisointi ja ylettömästä holhouksesta luopuminen mahdollistavat hyvinvointiyhteiskunnan tärkeimpien elementtien säilymisen. Syntyvät säästöt lisäävät dynamiikkaa yritysten kaipaamaan itsemääräämisoikeuteen.

Kysyntä ja kulutus

Keynesin teorioiden toimivuus perustuu jatkuvasti kasvavaan kulutukseen. Säästäminen oli synti ja tuhlaaminen eli kuluttaminen oli kunniassa. Keynes ilmeisesti oletti, että kysyntä kasvaa nopeammin kuin tarjonta. Tällöin puolestaan syntyy lisää työpaikkoja, jotka synnyttävät lisää kysyntää. Sodan tuhoamassa Euroopassa vallitseva tilanne loi luonnollisen kasvualustan ajatukselle loppumattomasta kasvusta. Sodassa oli kuollut kymmeniä miljoonia ihmisiä, mutta lapsia eli uusia kuluttajia syntyi ennätystahtiin. Suomessakin syntyivät suuret ikäluokat. Eurooppa oli raunioina ja kaikkialla oli tarvetta rakentamiseen. Oli vaikeaa nähdä kuusivuosikymmentä sitten, millainen tilanne on tänä päivänä Euroopassa.

Jatkuva kulutuksen kasvu edellyttää toisaalta populaation jatkuvaa kasvua ja toisaalta uusia haluttavia tuotteita. Mikäli näin ei ole, voidaan kikkailla tuotteiden elinkaarilla tekemällä lyhytikäisempiä tuotteita. Kulutuksen rakenteeseen puolestaan vaikuttaa ikärakenne. Eläkeläisväestö kuluttaa enem-män palveluita kuin kesto- tai kertakulutushyödykkeitä. Nuoriso ja nuoret perheet ovat yhteiskunnan kannalta kaikkein parhaita kuluttajia. Niiden kulutustarve perustuu tuotteiden kysyntään palvelujen ohella. Tässä mielessä koko Euroopan, mutta erityisesti Suomen väestörakenne, on väärä oikeanlaisen ja riittävän kulutuksen syntymiselle. Euroopan tuotemarkkinat ovat kulutuskysynnän osalta kyllästyneet. Väestön vähentyessä asuntoja, huonekaluja, kodinkoneita jne. on enemmän kuin halukkaita. Korvausinvestoinnit eivät takaa nykyiselle tuotannolle riittävää tilauskantaa. Väestön vanhetessa tarvitaan enemmän palveluita.

Eläkeläisten kulutuksen rakennetta ei ole juurikaan julkisuudessa analysoitu. Se on otettu pelkästään hyvänä asiana. Kulutus kuin kulutus. Näin ei kuitenkaan ole. Eläkeläisten kulutus ei perustu tuottavaan työhön kuten nuoremmilla ikäluokilla. Se perustuu säästöihin ja eläkkeeseen. Nämä molemmat puolestaan perustuvat jo tehtyyn tuottavaan työhön. Näin ei siis synny lainkaan uutta työn tuomaa jakovaraa. Syntyy ainoastaan kulutusta, joka perustuu spekulaatioon ihmisen elinkaaren keskimääräisestä pituudesta. Mikäli kansalaisten elinkaari osoittautuu oletettua pidemmäksi, eläkkeiden maksu loppuu väistämättä. Joku vakuutusmatemaatikko on tosin todennut, että eivät eläkkeet loppu, mutta maksu saattaa nousta yli 50 % maksettavista palkoista. Tätä ei kuitenkaan yritysten kannattavuus kestä.

Porterin mukaan kotimaiset kilpaillut markkinat kehittävät kansainvälisesti kilpailukykyisiä yrityksiä. Kääntäen se merkitsee, että ellei ole kasvavaa kysyntää, ei ole riittävää kilpailua eikä myöskään kilpailukykyisiä yrityksiä. Näin on käymässä vanhassa jälkiteollisessa Euroopassa. Kokonaiskysyntä ei välttämättä laske, mutta sen rakenne muuttuu kansantalouden kannalta epäedulliseksi. Kasvua on siis etsittävä muualta, jotta edes nykyiset työpaikat pystyttäisiin turvaamaan. Kasvu on siirtynyt teollisesti kehittyviin maihin hamaan arvioitavissa olevaan tulevaisuuteen. Kehitysmaat muodostavat uuden kasvualustan, mutta niiden ostovoima ei toistaiseksi anna mahdollisuuksia kysynnän kasvulle.

Fordin aloittaessa autojen tuottamisen keskiluokan kuluttajille hän havaitsi varsin nopeasti kaksi perusongelmaa. Ihmisillä ei ollut rahaa ostaa autoja eikä vapaa-aikaa käyttää niitä. Niinpä hän lyhensi työaikaa, mutta piti palkat ennallaan. Koska Ford oli jo tuolloin merkittävä työnantaja, muut yritykset alkoivat myös lyhentää työaikoja. Tämä yksittäinen tapahtuma loi kokonaan uuden tuotannonalan autoteollisuuden lisäksi – massamatkailun. Koska ihmisillä oli vapaa-aikaa ja enemmän rahaa kulutukseen, alkoi matkailu yleistyä. Hyvinvoivan maailman on siis tarkoin mietittävä, miten kulutuskysyntä kehittyvissä maissa voidaan rahoittaa – oman itsensä vuoksi.

Yleisen eu-laisen kilpailukyvyn tiellä on siis monia perustavaa laatua olevia esteitä. Vähenevä kulutuskysyntä, perin erilaiset yhteiskunnalliset rasitteet yrityksille, ylikapasiteetti sisämarkkinoilla ja potentiaalisten uusien markkinoiden ostovoimavaje. Ovatko Lissabonin tavoitteet näitä taustoja vasten siis mahdottomia ja ainoastaan poliittista liturgiaa? Mitkä ovat vaihtoehdot ja seuraukset Euroopalle? Nopein lääke olisi euron devalvointi, mutta se ei ole mahdollista. Mikäli EU ei löydä yhteistä tietä, niin rakenteet korjautuvat globaalitaloudessa pakonomaisesti valuutan arvon kautta. EUn on siis valittava kahden huonon vaihtoehdon välillä – hallittu talouden rakenteiden muutos tai hallitsematon markkinoiden aiheuttama pakkomuutos.

No Comments »

WP Login