Archive for maaliskuu, 2002

Minne menet yrittäjyys?

Kun tarkastellaan yrittäjyyttä, ensimmäisenä reunaehtona voidaan hyväksyä se seikka, että yrittäjyyttä ei ole vain omaksi hyödyksi tehty työ vaan se edellyttää muille kuin omalle perheelle tehtyä tuotetta tai palvelua, joka luovutetaan suoritetta vastaan ulkopuoliselle ostajalle. Näin päädytään yleisesti hyväksyttyyn kysynnän ja tarjonnan lakiin, joka tällä hetkellä toimii markkinatalouden perustana.  

Yrittäjyyden profiili täyttyy kuitenkin silloin, kun henkilö omalla riskillään tuottaa tuotteita tai palveluja, joilla on luonnollista kysyntää tai joille hän on itse luonut kysynnän. Nykyisin on varsin pitkälle kulttuurillinen kysymys, millä reunaehdoilla tuotteet tai palvelut tuotetaan.

Yrittäjyyden nousut ja laskut

Jo varhain syntynyt yrittäjyys on jatkunut läpi vuosituhansien, vaikkakin valtaapitävien asenteista ja toimenpiteistä johtuen se on joutunut piilottelemaan välillä maan alla, nousten sieltä kuitenkin olosuhteiden salliessa näkyviin. Jo varhaisista yrityksistä suurimmat vastasivat hyvin pitkälle nykyisiä pk-yrityksiä.

Höyrykoneen keksiminen 1760-luvulla käynnisti kuitenkin muutoksen, teollisen vallankumouksen, joka 1800-luvun kuluessa mahdollisti suurtuotannon ja yhtiöiden koon kasvun. Mahdollisuudet porvarilliseen yrittäjyyteen syntyivät ensimmäisinä Englannissa, missä yrittämisestä tuli kunniallinen elannonhankintatapa. Englannissa sovellettiinkin ensimmäisenä käytäntöön skotti Adam Smithin 1700-luvun lopulla esittämää taloudellisen liberalismin oppia, jonka mukaan talouselämän tuli saada toimia mahdollisimman vapaasti ilman rajoituksia.

Liberalismi alkoi kuitenkin yritysten stagnaattisuuden ja kartelloitumiseen sekä viimein 1930-luvun talouskriisin myötä näivettyä. John Maynard Keynesin 1920-luvulla kehittämä kansantalouden teoria, jonka mukaan valtiovallan tulisi voimakkaallakin kädellä ohjata talouselämää, otettiin ensimmäisenä ohjenuoraksi 1930-luvun Ruotsissa – alkoi laajamittainen sosiaalisen ”kansankodin” rakentaminen. Toisen maailmansodan jälkeen Keynesin talousoppi valtasi alaa myös Englannissa ja muualla Euroopassa – sillä seurauksella, että yrittäjyyden vapaus, ”laissez faire” –ajattelu, sai jäädä uuden opin varjoon. Euroopassa käyttöön otettu uusi malli, Welfare State,otettiin innolla vastaan myös muissa Pohjoismaissa.

Yrittäjyydestä kiinnostuminen alkoi elpyä uudelleen 1970-luvulla Englannissa, jossa valtion omistamaa teollisuutta uhkasi tehottomuuden sekä poliittisen kähminnän seurauksena ajautuminen vaikeuksiin. Sir Keith Joseph, joka myöhemmin toimi Margaret Thatcherin lähimpänä avustajana, alkoi kyseenalaistaa Keynesin oppeja globalisoituvassa maailmassa ja katsoi, ettei suuri valtiojohtoinen teollisuus pysty enää perustelemaan olemassaoloaan. Nopeimmin valtiolliset yrityksensä purki Englanti, muut maat seurasivat kukin omaa tahtiaan perässä tehden tilaa yksityiselle yrittäjyydelle.

 

Kylmä totuus muutosten taustalla oli se, että Eurooppa oli häviämässä kilpailukyvyssä niin Japanille kuin Pohjois-Amerikallekin – Eurooppa oli jäämässä Triadin heikoksi lenkiksi. Niinpä toistakymmentä kansantaloutta päättivät alkaa kehittää vanhaa hiili- ja teräsunionia ”Euroopan yhdysvalloiksi”.

Suomi liittyi nykyiseen Euroopan unioniin todettuaan, että ulkopuolelle jääminen johtaisi eristäytymiseen. Suomen taloutta oli kuitenkin mahdotonta muuttaa samaan tapaan kuin kaksipuoluejärjestelmän  Englannissa oli tehty. Monipuoluejärjestelmässä, jonka sisällä toimi konsensus, riittäviin taloudellisiin muutoksiin ei löytynyt poliittista tahtoa. Kun päätösvalta olisi Brysselissä, poliitikot voisivat kotimaassaan edelleen esittää omaa operettiaan, joutumatta vastuuseen välttämättömistä päätöksistä.

Yrittäjyyskulttuuri vaihtelee niin maittain kuin alueittain

Yrittäjyyden kannalta kulttuuri vaihtelee nykyisin suuresti eri puolilla Eurooppaa, paitsi eri maiden välillä myös eri alueiden välillä maiden sisällä. Esimerkiksi suuryritysvaltaisilla paikkakunnilla pk-yrittäjyyttä on mainittavasti vähemmän kuin alueilla, joilla puolestaan vallitsee pikemminkin pk-yrittäjävaltainen kulttuuri.

Moniin muihin EU-maihin verrattuna Suomen pk-yrittäjyystraditio on vielä hyvin nuori. Se alkoi itse asiassa muodostua vasta jatkosodan jälkeen. Suurin osa alan lainsäädäntöä on kuitenkin peräisin varhaisemmalta ajalta, jolloin se on laadittu silloisen suurteollisuuden lähtökohtia ajatellen. 

Euroopassa alkaneeseen yrittäjyyden renessanssiin Suomi vastasi lisäämällä lakeja. Kun vuonna 1950 laadittiin 680 uutta säännöstä ja 1 195 tekstisivua, vuonna 1993 oli jo 1 700 säädöstä ja 4 800 sivua. Oman kokemukseni perusteella suurin ero on siinä, että meillä viranomaiset välttävät puuttumista suurten yhtiöiden toimintaan kovin jyrkästi, koska suuryrityksissä vastassa ovat asioihin hyvin perehtyneet huippulakimiehet ja asiantuntijat. Lakien ja säädösten viidakossa virkavallankaan oma kompetenssi ei enää aina riitä. Tästä johtuva turhautuminen puretaan rynnistämällä pk-yritysten kimppuun, joiden vastustuskyky ei luonnollisesti ole suuryritysten tasoa. 

Suomalaista yrittäjyyskulttuuri-ilmastoa voisikin kärjistetysti luonnehtia rankaisevaksi ja osittain jopa vainoavaksi, kun sen sijaan kehittyneemmän yrittäjyyden maissa metsä nähdään paremmin puilta ja toiminta on ohjaavampaa, rohkaisevampaa ja sallivampaa. Osaltaan tähän vaikuttaa se mielestäni kohtuuton seikka, että Suomessa yksityisyrittäjän on yksin hallittava kaikki lait ja säännökset, kun suuryhtiöissä niitä hoitavat kymmenet ekspertit.

Samanlainen lainsäädäntö pienille ja suurille yrityksille johtaakin väistämättä eriarvoisuuteen, joka selvästi parantaa suurten yritysten toimintamahdollisuuksia ja kilpailukykyä. Tämä puolestaan johtaa käytännössä perustuslain vastaiseen tilanteeseen, jossa suuryrityksen johtaja ja pk-yrittäjä eivät viime kädessä olekaan lain edessä samanarvoisessa asemassa.

Nykyisessä lainkäytössä ei näet riitä se, että ei tiennyt eikä ymmärtänyt. Monet akateemiset yrittäjyyden tutkijat kutsuvat tätä sopeutuvuuden ongelmaksi, mutta sopeutumisen edellytykset ovat kovin erilaiset.

Verotuksessa suuria eroja

Verotuksen monimutkaisuus on eräs yrittäjiä eriarvoistava tekijä. Otetaanpa muutama esimerkki muualta Euroopasta. Englannissa toimii ns. auktorisoitujen tilintarkastajien verkosto, jonka tehtävänä on antaa yhtiön tilinpäätöksestä verottajalle lausunto. Ellei heillä ole erityistä syytä epäillä vilppiä, ehdotus hyväksytään verotuksessa. Verotarkastuksia ei suoriteta ilman erittäin hyvin perusteltua syytä epäillä jotain rikettä. Verotus tapahtuu aina verovelvollisen ilmoituksen mukaan ja verottaja saa omalla kustannuksellaan todistaa oikeudessa oman kantansa. Ns. harkintaverotusta ei siis tunneta lainkaan.

Lisäksi Englannissa ei tunneta lainkaan henkilökohtaisia veroilmoituksia. Ilmoitus tehdään vain olosuhteiden muuttuessa. Yritykset voivat myös käyttää useita verovapaita rahastoja mm. omistajien lasten koulutukseen. Minimiosakepääoma  Englannissa on vain yksi punta (9,50 mk).                   

Virossa puolestaan on täysin vapaat poisto-oikeudet, yhtiövero on 0 prosenttia jne. Mikäli yrityksestä nostetaan rahaa joko osinkoina tai palkkana, vero on 26 prosenttia. Mitään progressiota ei siis ole. Verottaja joutuu myöskin näyttämään väitteensä oikeudessa. Lisäksi melkein kaikilla yrityksillä on ulkomailla toimivat offshore-yhtiöt, joihin ollaan kuitenkin pikkuhiljaa puuttumassa. Saksassa vuorostaan verotus on kertaluontoinen. Suoritettuun verotukseen voidaan puuttua ainoastaan veronmaksajan eduksi. Näissä tarkastuksissa voikin saada jopa viisikin vuotta vanhoja palautuksia.

 

Edellä on esitetty vain muutama esimerkki eri maiden välisistä eroista, joilla korkeasuhdanteen aikana ei ole juurikaan merkitystä sisämarkkinoilla. Sen sijaan laman koittaessa niiden vaikutus voi olla huomattavakin.

Eri maiden välistä vertailua voidaan suorittaa monilla eri tasoilla. Suomessa on esimerkiksi pakollisia palkkoihin perustuvia työnantajien kerättäviksi määrättyjä maksuja 23 kappaletta, kun seuraavaksi byrokraattisin maa on Portugali, jossa niitä on kuusi. Hollannissa ja Ranskassa veronmaksajat maksavat itse jopa veronsa, toisin sanoen työnantaja maksaa vain bruttopalkan ja verovelvollinen huolehtii itse veroistaan. Tanskassa yrityksillä ei puolestaan ole minkäänlaisia sosiaalimaksuja kerättävänään, kaikki sosiaaliedut hoidetaan verotuksen kautta. Tilastoja vertailtaessa olisikin aina syytä  pitää mielessä, että Tanskan korkeisiin veroihin sisältyvät myös Suomen ns. työnantajamaksut.

Vertailtaessa on myös hyvä muistaa, etteivät hallitusten vakuuttelut ja muut valtioiden itsekehut merkitse avoimessa markkinataloudessa mitään. Todellinen kilpailukyky mitataan vain ja ainoastaan markkinoilla: vain se yritys, joka saa tuotteensa kaupaksi, omaa riittävästi kilpailukykyä. Valtiontasolla kilpailukykyä on puolestaan niillä mailla, joilla vaihtotase on ylijäämäinen. Voittajia on kauppaa tehtäessä vain yksi, kakkossijoja ei jaeta.

Suomen kilpailukyvyn ongelma tulevaisuudessa onkin, että Suomi on kuin vinttikoira juoksuradalla. Kaikki on trimmattu viime vuosikymmenellä viimeiseen pisteeseen panemalla ihmisiä kortistoihin. Nyt tähän ei yksinkertaisesti ole enää varaa. Kilpailuvaranto on käytetty vähäisiä marginaaleja lukuun ottamatta loppuun. Tällaisessa tilanteessa puuttuvaa kilpailukykyä voidaan etsiä vain kilpailukykyisimmistä maista.

Epäonnistumiset unohdettu yrittäjyystutkimuksissa

Yrittäjyyttä on Suomessa tutkittu viimeisten parinkymmenen vuoden aikana varsin innokkaasti.  Akateemisesti näyttävissä tutkimuksissa on kuitenkin yksi keskeinen puute: ne perustuvat suurimmaksi osaksi kirjallisiin kyselytutkimuksiin. Kokemuksesta tiedän, että yrittäjistä kyselyihin vastaavat lähinnä sellaiset, joilla menee vähintään kohtuullisesti. Ne joilla menee heikosti, eivät yleensä kehtaa vastata. 

Vielä merkittävämmän puutteen muodostaa kuitenkin se tosiasia, että konkurssiin menneitä yrittäjiä nämä kyselyt eivät tavoita lainkaan. Mikäli todella haluttaisiin selvittää epäonnistumisten syitä,  konkurssin kokeneilta yrittäjiltä kysyttäisiin henkilökohtaisesti ja suoraan asioista. ”Mutu-tuntuman” pohjalta voisin veikata, että näin saataisiin suoria mielipiteitä rahoituksesta, verotuksesta, ympäristönormeista, työnsuojelusta jne. Tällaisen tutkimuksen tulokset eivät toisaalta olisi kovin mairittelevaa luettavaa valtaapitäville, mutta toisaalta ne antaisivat selviä ohjeita siitä, mitä pitäisi tehdä. Meillä käytetään rahaa kaikenlaisiin nollatutkimuksiin vuosittain kymmeniä miljoonia, joten rahaa siis on. Halutaanko asioista selvyys ”hevosen suusta”, onkin sitten yhteiskunnan omantunnon kysymys.

Toinen yrittäjyystutkimusten heikkous on liiallinen yleistys. Tutkimuksissa ei esimerkiksi aina huomioida eri alojen yritysten erilaisia investointikynnyksiä, käyttöpääomatarpeita, alalletulokynnyksiä tai alan ”muodikkuutta”. Eri toimialojen ääripäitä vertailtaessa voidaan todeta, että IT-alan komponenttien valmistuksen voi aloittaa ostamalla 15 markan juotosraudan ja viiden kympin yleismittarin ja aloittaa työt keittiön pöydällä.  Mikään laki ei sitä estä. Puusepänverstaan perustaminen edellyttää sen sijaan, että pelkästään ympäristönsuojelun ja työsuojelun normit edellyttävät noin 500 000 markan investointeja ennen kuin voi edes ajatella, mitä muuta tarvitsee.

Yleistykset saattavatkin vääristää tutkimuksia niin, että tulokset ovat joko puutteellisia tai – pahimmassa tapauksessa – joskus jopa täysin harhaanjohtavia.

Yrittäjyyden tulevaisuusnäkymät huolestuttavia

Suuret ikäluokat siirtyvät yrittäjistäkin eläkkeelle seuraavan kymmenen vuoden kuluessa. Tilastokeskuksen mukaan näissä ikäluokissa yrittäjien määrä henkeä kohti on kutakuinkin kaksinkertainen verrattuna muihin ikäluokkiin. Kolmen toisistaan riippumattoman tutkimuksen perusteella on todettu, että vain 30:lla prosentilla yrittäjistä on yritykselleen jatkaja. Joillakin aloilla tämä voi pahimmassa tapauksessa merkitä sitä, että koko ala kuihtuu. Uusia yrityksiä on sen sijaan syntynyt teknologiabuumissa etenkin IT-sektorille, joka sekin on viime aikoina alkanut näyttää taantumisen merkkejä.

IT-alan taantuman, viimeaikaisen epävakaan talouskehityksen ja palkkatyön vetovoiman kasvun  seurauksena 1990-luvun puolivälissä alkanut yleinen uusien yritysten perustamisten kasvu on katkennut. Yrittäjiksi ryhtyvien määrä on vähentynyt ja yritysten lopettaminen puolestaan lisääntynyt. Yrittäjyys ei siis houkuttele.

Tilannetta vaikeuttaa vielä ne arviolta 35 000 yritystä, jotka hävisivät 1990-luvun aikana ja joiden yrittäjät joutuivat paitsioon, eivätkä voi luottotietoihin tulleiden merkintöjen vuoksi enää perustaa yrityksiä. Jokaisella Suomen kansalaisella onkin tuttavapiirissään konkurssin tehnyt yrittäjä, jonka kohtalo ei houkuttele yrittämään.

Yrityksensä lopettamaan joutuvien yrittäjien reaaliomaisuus menettää yrityksen lopettamisen yhteydessä suurimman osan arvostaan. Uusien yritysten perustaminen puolestaan vaatii kovaa ponnistusta koko yhteiskunnalta samalla kun ainoastaan joka viides uusista yrityksistä selviää kriittisen vaiheen eli ensimmäisten kolmen vuoden yli. Tilanne näyttää siis todella huolestuttavalta.

Samanaikaisesti suurten yritysten sitoutuminen alkuperäiseen kotimaahansa on yksinomaa kiinni sen omasta päätöksestä.  Ruotsi alkaakin jo olla paniikissa pääkonttorien ulosliputtamisten vuoksi. Yhtenä skenaariona voidaan nähdä, että tämän päivän tekniikalla voidaan rakentaa virtuaalipääkonttori. Tällainen pääkonttori on vailla vakituista paikkaa ja henkilöstöä, ollen samalla kuitenkin  läsnä kaikkialla. Yhtiön rahavirrat voidaan ohjata kulkemaan siten, että ne eivät ole missään koskaan verotettavia. Verotettava voitto kiertää koko ajan kellon ympäri maailmaa aikavyöhykkeiden tahdissa. Suuret yrityksethän eivät nykyisinkään maksa veroa muuta kuin sen, mitä itse haluavat maksaa.  Tämä on nyt puolestaan ollut Suomessa edullista ja siksi verotuotot ovat moninkertaistuneet.  Yksi väärä liike ja ne siirtyvät muualle.

Historia on viimeisten kahden sadan vuoden aikana todistanut, että yksityinen yritys on modernin yhteiskunnan perusyksikkö samalla tavoin kuin perhe. On siis selvää, että mikäli yhteiskunta ei anna perheyrityksille niille kuuluvaa arvostusta ja asemaa, niin sellaisen yhteiskunnan olemassaolo muodostuu kyseenalaiseksi. Yhteiskunta, joka ei välitä yrittäjistään, onkin tuhoon tuomittu. Erityisen tärkeää tämä on Suomessa, jossa tuottavassa työssä on väestöstä vain noin 30 prosenttia.

Näiden skenaarioiden valossa voikin hyvällä syyllä kysyä, onko yhteiskunnalla varaa laskea tulevaisuutensa vain suuryritysten varaan. Kun vastaus on ilmeisen selvä, niin olisiko silloin asioille tehtävä suunnitelmallisesti jotain? Suomalainen tapahan on ylittää silta vasta silloin kun se on edessä, ellei sitä ole, yritetään selvitä uimalla. Niinkö nytkin?

No Comments »

WP Login