Demokratiaa vai näennäisdemokratiaa?

Demokratiaa pidetään kehittyneiden maiden yhtenä peruspilarina. Käytännössä demokratia eri kulttuurien välillä kuitenkin vaihtelee runsaasti ja rajanveto on vaikeaa. On olemassa hyvin liberaalia demokratiaa ja toisaalta hyvinvointiyhteiskunnan kehdosta-hautaan-demokratiaa. Tässä voisi vertailukohtana pitää Yhdysvaltoja ja pohjoismaisia hyvinvointivaltioita.

Demokratia suomalaisessa kulttuurissa on teoriassa 100 vuotta vanha. Sitä ennen olimme Ruotsin siirtomaa ja Venäjän suuriruhtinaskunta. Mielenkiintoista on, että Suomen teollisuus ja liike-elämä alkoivat kehittyä voimakkaasti vasta Tsaarin vallan alaisuudessa. Ruotsi on pitänyt huolen omista eduistaan ja kantoi Suomen viennistä erilaisia tulleja. Tämä rokotti raskaasti esimerkiksi tervan vientiä.

Nykyiselleen yhteiskunta alkoi kehittyä vasta suurlakon jälkeen, jolloin vasemmisto otti voimakkaan otteen poliittisesta kentästä. Toisaalta demokratiaa haittasi pahasti Kekkonen, joka eväsi kokoomukselta pääsyn hallituksiin vuosikymmenten ajan. Kekkosen politiikka johti maan eräänlaiseen näennäisdemokratiaan hyvä-veli-verkostojen kautta. Esimerkiksi idänkauppaan pääsivät mukaan vain ne yritykset, jotka Kekkonen hyväksyi.

Näistä ajoista jälkikaikuina ovat vielä poliittiset nimitykset, joihin kansan äänestystulokset alkavat vaikuttaa vuosikymmenien viiveellä. Virkamieskunta vaihtuu pääasiassa vain eläkkeelle siirtymisten kautta. Vapaaehtoista vaihtuvuutta julkiselta yksityiselle sektorille on hyvin vähän. Etenkin nykyaikana lyhyempi työvuosi korvaa pienet palkkaerot.

Kun siis menemme vaaliuurnille ja äänestämme valtaan uudet henkilöt ja uudet puolueet, niin välttämättä mikään ei muutu. Valtuutetuille, kansanedustajille ja hallituksille tarjoillaan pöytiin esityksiä vuosikymmeniä sitten poliittisesti valittujen virkailijoiden asenteiden pohjalta. Nämä virkailijat elävät vielä ajassa, jossa rahalla ei ollut suurta merkitystä. Viennin kilpailukyky korjattiin devalvaatioilla, kotimaan ongelmat painamalla lisää markkoja ja inflaatio pani köyhät kyykkyyn. Rikkaiden omaisuus sen sijaan päivittyi inflaation mukana.

Nämä harmaat taustavoimat puolestaan estävät tämän vuosituhannen edellyttämät rakenteelliset muutokset ja päivitykset julkisessa hallinnossa. Nykyinen lainsäädäntökin on rakennettu niin, että vahtikoiria tarvitaan joka puolella, koska kaikkia ja kaikkea pitää vahtia ja valvoa kehdosta hautaan. Kun Valvira esimerkiksi sanoo, että synnyttäminen jossain sairaalassa on lainvastaista, mutta maantiellä autossa se ei sitä ole, niin säätely on kyllä aivan poissa tolaltaan. Suomalaisessa hallintokulttuurissa on järjen käyttö kielletty!

Mitä sitten tulee vaaleihin, niin äänestäjät eivät voi valita joukoistaan parhaita henkilöitä hoitamaan heidän asioitaan. Ne henkilöt, joita saamme valita, valitaan puolueiden sisäpiiriireissä. Väitetään, että ehdokkaat valitaan jäsenäänestyksillä, mutta onko näissä äänestyksissä puolueettomia ulkopuolisia tarkkailijoita? Ei ole! Näin ollen ääntenlaskennassa voidaan käytännössä päättää, kuka pääsee ehdokkaaksi ja kuka ei!

Kun meillä on puolueiden valitsemat edustajat ja vanhan vallan aikaisten poliittisten mandaattien perusteella valitut virkailijat, niin elämmekö ihan oikeissa demokratiassa vai vaihtoehtoisessa demokratiassa?

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Demokratiaa vai näennäisdemokratiaa?

Yliopistomaailma

Ollessani jatko-opiskelijana LUT:ssa, professorini pyysi minua kirjoittamaan oppikirjan puutuotteiden markkinoinnista. Se tulisi olemaan Lappeenrannan teknillisen yliopiston oppikirjasarjan oppikirja no 1. Nyt, kun googlaa tätä sarjaa, niin se oli myös sarjan viimeinen. En silloin ollut niin paljon sisällä yliopistomaa-ilmassa, että olisin tajunnut tulleeni hyväksikäytetyksi professorin kampanjassa rehtoriksi.
Puolisentoista vuotta meni kirjan kirjoittamiseen ja matkalla selvisi, että aiheesta ei ole aikaisemmin kirjoitettu yhtään kirjaa ainakaan Euroopassa. Sain käsikirjoituksen valmiiksi ja vein sen proffan luettavaksi. Hän piti kirjaa hyvänä, mutta lupasi pyytää mielipidettä yliopiston kaupalliselta puolelta. Muutaman viikon kuluttua sain sitten kutsun mennä tapaamaan kaupallisen yliassistenttia. Tämä naishenkilö oli sellainen alle kolmekymppinen pitkän linjan yliopistolainen. Hänen ainoa kommenttinsa oli, että kirjassa oli liian vähän lähdeviitteitä.
Pyysin häntä suosittelemaan lisäviitteitä. Hän kuitenkin totesi, että ala on hänelle vieras, eikä hän voi suositella mitään. Kysyin vielä, oliko hän koskaan myynyt mitään tai osallistunut millään tavoin markkinointiin. Ei ollut. Hän vain opetti markkinointia. Näinhän se yleensä on yliopistoissa, että eletään pelkän teorian varassa. Jotten olisi polttanut hihojani, niin oli pakko sanoa, että olen myynyt puutuotteita yli 30 vuotta eri puolilla maailmaa ja olen toiminut useita vuosia Lontoossakin markkinoinnin johtajana. Tältä pohjalta niitä lähdeviitteitä on tullut.
Tästä lähtivät sitten juorut kiertämään yliopistoa. Tämä prosessi sitten opetti minulle, kuinka suuria ovat kateus, selkäpuukottaminen ja asemista kilpailu yliopistomaailmassa. Yritysmaailmassa tehokkuuden mittarit ovat aika selkeitä, mutta yliopistossa asema pitää näköjään hankkia muilla keinoin. Koska olin valmistunut tuotantotalouden osastolta, mutta olin jatko-opiskelijana puuteollisuudessa, niin kuulin erikoisesta tapahtumasta. Näiden osastojen professorit olivat ottaneet yliopiston käytävällä kovaäänisesti yhteen siitä, kenelle kunnia kirjastani kuuluu.
Olin tehtävän saadessani ymmärtänyt, että tilaaja eli yliopisto, kustantaa kirjan ja hoitaa sen markkinoinnin. En tiedä oliko syynä edellinen kateuskohtaus vai mikä, mutta pitkän väännön jälkeen jouduin julkaisemaan kirjan omakustanteena. Silti se oli kuitenkin oppikirjasarjan oppikirja no 1. Surkuhupaisaa oli myös se, että edes yliopiston kirjastolla ei ollut varaa ostaa kirjaa, vaan minun piti se lahjoittaa. Kirjasta ei edes kerrottu yliopiston nettisivuilla. Oppilaitokset eri puolilla Suomea ostivat kirjaa kyllä niin, että sain painatuskulut kasaan. Kirja poiki myös luentoja oppilaitoksissa eri puolilla Suomea.
Sitten sain postia Virosta Luuan Metsäülikoolista. Professori Aino Mölder oli nähnyt kirjanEEA Suomen vierailullaan ja halusi ostaa sen. Lähetin hänelle vapaakappaleen, koska tämä oppilaitos oli alansa johtava korkeakoulu Virossa. Muutaman viikon kuluttua sain sähköpostia Ainolta. Hän kertoi, että Viron valtion vienninedistämisyritys Estonian Export Agency oli halukas ostamaan kirjan vironkieliset kustannusoikeudet. Melko nopeasti Tallinnassa lyötiin kaupat lukkoon. Aino käänsi kirjan viroksi ja se käännettiin myös venäjäksi. Hauska juttu oli, että pienessä Virossa kirjaa myytiin enemmän kuin Suomessa.
EEA oli myös hakenut EU:lta rahoitusta kirjan esitelmöintiin Virossa, joten asiasta tuli suurempikin projekti. Kiertelin sitten EU:n konsulttina 10 päivää eripuolilla Viron yrittäjäyhdistyksiä luennoimassa kirjasta. Tästä on kulunut aikaa jo liki 20 vuotta, mutta kirjani Metsäst Turule on kuulemma vielä Tallinnassa kansalliskirjastossa. Lopulta tämä yliopiston riitely ja hyväksikäyttö osoittautui ihan hyväksi bisnekseksi minulle. Yliopisto jäi sen sijaan nuolemaan näppejään ja siitä jouduin kärsimään myöhemmissä opiskelun vaiheissa.

Kommentit pois päältä artikkelissa Yliopistomaailma

Verovertailut ovat vain viihdettä

Suomessa tehdään innokkaasti verovertailuja muihin maihin. Haluna on löytää edes joku maa, jossa verotus olisi kovempaa kuin Suomessa. Vaikka suomalaiset vertailujen tekijät eivät asiaa myönnä, niin vertailut ovat mahdottomia. Kaikissa maissa järjestelmät ovat täysin erilaisia, joten niiden keskinäinen vertailu ei ole objektiivista. Perustellusti voisi olettaa, että vertailuja tehdään Suomessa tarkoitushakuisesti? Selkeämmän kuvan saisi, jos verrattaisiin maiden talouksien sisäisten tulonsiirtojen määrää toisiinsa.

Suomessa unohdetaan esimerkiksi palkansaajien maksamat veroluonteiset eläke- ja -sosiaaliturva-maksut. Useimmissa maissa nämä maksut sisältyvät tuloveroon, ALV:on ja muihin vastaaviin veroihin. Samoin yritysten verovertailuissa unohdetaan yritysten maksamat palkkoihin perustuvat verojen luonteiset maksut. Näin ollen yritystenkään verovertailut eivät ole vertailukelpoisia.

Lisäksi vertailuissa pitäisi ottaa huomioon verotuksen rakenteelliset erot. Esimerkiksi Virossa ja Britanniassa tuloveroilmoitus tehdään vain erittäin harvinaisissa poikkeustapauksissa. Yleensä verotus tapahtuu työnantajan antamien tietojen perusteella. Tämä johtuu siitä, että ansiotulosta ei ole mahdollista tehdä mitään vähennyksiä. Suomessa puolestaan näitä vähennyksiä on runsaasti esim. työmatkavähennykset, kotitalousvähennykset, jäsenmaksut, asuntolainojen korkovähennykset ja lukuisia muita. Vertailuissa käytetään vain julkisia prosentteja, jotka eivät todellakaan kerro yksittäisen henkilön todellista lopullista veroprosenttia.

Myös yritysverotuksen rakenteet poikkeavat huomattavasti maasta toiseen. Jos Suomea verrataan vaikkapa Tanskaan, niin ero on kuin yöllä ja päivällä. Tanskassa yritykset eivät maksa mitään palkoihin perustuvia sosiaali- yms maksuja. Suomessa tällaisia maksuja on kappalemääräisesti noin 20. Tanskassa työnantajamaksut kerätään muina veroina. Virossa yritykset maksavat veroa vasta silloin, kun yhtiöstä kotiutetaan voittoja. Suomessa puolestaan yrityksiä verotetaan ensin voitosta ja sen jälkeen osakkeenomistajia osingoista. Omistajien kannalta Suomessa maksetaan kaksinkertainen vero Viroon verrattuna.

Suomessa yritysverotuksen rakenne on myös epätasa-arvoinen, ellei jopa perustuslainvastainen. Tästä esimerkkinä vaikkapa lääkärien nostamat verottomat osingot yhtiöistään. Myös listattuihin yrityksiin sijoittaneet joutuvat maksamaan osingoista korkean veron, kun listaamattomissa pääsee helpommalla. Monet yksin yrittäjät ja pienten yhtiöiden omistajat eivät voi koskaan jakaa osinkoja ja joutuvat maksamaan palkoistaan tavallista tuloveroa. Se ei paljon houkuttele ottamaan yritysriskejä.

Kun Suomessa puhutaan yritysten kansainvälisestä verokilpailusta, niin vain yhteisövero (20 %) tuodaan esille ja sitä verrataan muiden maiden vastaaviin veroihin. Se ei todellakaan ole mikään mittari, koska se kätkee taakseen paljon muita veroluonteisia maksuja. Olisi syytä tarkastella myös isoa kuvaa eli sitä, kuinka paljon sijoittaja joutuu maksamaan osingoistaan. Kokonaisuutena sijoittaja joutuu maksamaan veroja yli 50 %, kun otetaan huomioon ensin yhteisövero ja sitten osinkovero.

Ei siis ole ihme, jos verot kauas karkaavat. Suomessa veropohja on niin laaja, että seinät alkavat tulla vastaan. Kansainvälisten tutkimusten mukaan yhden verodollarin uudelleen jakaminen maksaa 2 dollaria. Tästä todisteena Suomellakin velka vain kasvaa, kun tulot eivät riitä kattamaan menoja! Hyvinvointivaltion hallitus onkin kuin tikka tervatulla laudalla. Digitalisaatio alkaa purra tähän ongelmaan vasta joskus, kun ennen sotia ja sota-aikana syntyneistä aika jättää.

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Verovertailut ovat vain viihdettä

Liikenteenpäästöt

Ollaanko varmasti ihan vakavissaan, kun puhutaan liikenteenpäästöjen vähentämisestä? Liikennepolttoaineet ja verotus liittyvät toisiinsa kaikissa EU-maissa kuin paita ja peppu. Jos aletaan oikein miettiä, puhuvatko hallitukset liikennepäästöjen vähentämisestä tosissaan, nousee esiin monta ihmetyksen aihetta.

Vedyllä toimivien polttokennoautojen valmistus loppui kuin seinään 2006. Miksi myös autojen valmistajat lopettivat lupaavasti alkaneen valmistuksen niin nopeasti?  Yksi syy saattoi olla se, että vetyä voi valmistaa kotioloissa vaikka järvivedestä.  Tämä olisi katkaisut pahasti polttoaineen verotusketjun ja vähentänyt radikaalisti valtioiden verotuloja. Olisi pitänyt säätää kieltolaki, joka kieltää vedyn valmistuksen kotona kuin pontikan keiton. Tällainen olisi kuitenkin ollut mahdoton valvoa.

Sitten alkoivat tulla markkinoille biopolttoaineet. Suomen metsäteollisuus ei ollut lainkaan kiinnostunut tuotekehityksestä markka-aikana. Silloin tuotekehittelystä vastasi devalvaatio. Kun euro otettiin käyttöön, niin oli pakko ryhtyä harrastamaan tuotteiden kehittelyä. Jos tässäkin asiassa halliotus olisi vakavissaan vähentämässä päästöjä, niin kyllä biopolttoaineiden verotusta pitäisi muuttaa niin, että hinta olisi sama kuin hiilipohjaisilla.

Nyt on kuitenkin asia jätetty autoilija vastuulle, jonka pitää maksaa valtiolle siitä, että vähentää päästöjä. Eihän valtio voi omasta pussistaan päästöjen vähennyksiä maksaa – paitsi tietysti tuulivoimaloissa. Biopolttoaineet ovat siis muutaman prosentin kalliimpia kuin ne enemmän saastuttavat tavalliset bensat ja dieselit.

Sitten ovat nämä sähköautot. Ne ovat kovin kalliita ja ajomatkatkin vielä melko lyhyitä. Norjassa on subventoitu näiden autojen ostoa rajusti, mutta meillä tuki on mitätön. Sähköautoon on nyt kehitetty pieni diesel, joka lataa akkuja ja saa aikaan säätöjä ja samalla vähentää päästöjä. Sähköauton yleistymisen esteenä on hinnan lisäksi jälleen verotus. Sähköä autonlataukseen on vaikea verottaa raskaammin, kuin teollisuus- ja kotitalouskäyttöön.

Kotitalouksien verotus on jo tapissaan ja sähkölaskussa enää vain kolmannes on energian hintaa. Loput ovat sitten monopolin alaisia siirtomaksuja ja veroja. Jos yleistä sähkön verotusta nostettaisiin, niin se alentaisi ostovoimaa. Koko autokanan sähköistäminen siis pienentäisi jälleen roimasti valtion verotuloja. Se ei myöskään ole mahdollista, koska veropohjaa ei ole enää mahdo0llista laajentaa korvaamaan polttoaineiden verotusta. Polttoaineiden hinnasta yli 70 % on veroja ja sitä on vaikea korvata.

Edellä olevan perusteella siis voi tulla sellaiseen johtopäätökseen, että liikennepäästöjen vähentäminen on noidankehä, josta on vaikea päästä ulos. Jos tästä päästäisiin ulos, niin valtiolle jäisi Musta Pekka käteen ja olisi pakko purkaa rakenteita säästöjen saamiseksi. 100-vuotiaan Suomen veronkierrossa on jo niin paljon kolesterolia, että tulppa ei ole kaukana. Viroistaan kynsin hampain kiinnipitävien olisi jo aika hyväksyä tosiasiat!

Kommentit pois päältä artikkelissa Liikenteenpäästöt

Työvoimapula

Markkinataloudessa valtion ensisijainen tehtävä on luoda avoimelle sektorille eli yrityksille kilpailukykyinen toimintaympäristö. Nyt EU:ssa se on entistäkin tärkeämpää, kun alueella on tulleista ja rajoista vapaa kilpailu. Suomessa kolmikanta on kuitenkin toiminut päinvastaiseen suuntaan. On jaettu sellaista, mitä ei ole vielä ehditty ansaita.

Koulutuksesta puhutaan nyt laajasti julkisuudessa, mutta etenkin ammattialoilla se alkaa olla myöhäistä. Esimerkiksi rakennusmestarien koulutus lopetettiin laman aikana 1994. Silloin ylevänä ajatuksena oli korvata mestarit AMK-insinööreillä, Tein viime vuosikymmenellä laajan konsulttityön eräälle alan suurelle yritykselle. Yksiselitteinen tulos oli, että insinöörejä ei kiinnosta töiden johtaminen rakennuksilla.

Muutoksen myötä hävisi myös hiljaisen tiedon siirtyminen vanhemmilta nuoremmille. Tämä näkyy erityisen hyvin tilanteissa, joissa yritetään korjata vaikkapa homeisia rakennuksia. Suunnittelijat, konsultit ja teettäjät eivät tiedä vuosikymmenten takaisista rakennustavoista ja -materiaaleista mitään. Epäonnistumisista päätellen, ei ole edes haluttu tietää. Tämä on tullut ja tulee maksamaan Lahdellekin miljoonia. Päättäjän osa on vaikea, jos ei tiedä, mistä maksaa.

Nyt sitten on mestareista pulaa, vaikka opetus aloitettiin uudelleen 2007. Ongelma vain on se, että kun tuli hätä käteen, niin piti löysätä vaatimuksia. Ennen piti olla kokemusta rakennustyömailta vähintään kaksi vuotta. Lisäksi opiskeluaikana eli neljän kuukauden kesälomilla piti olla työharjoittelussa. Nyt näitä vaatimuksia ei ole. Kuten eräs vanhempi mestari totesi, että ei näitä hommia opita läppäreilä ja Excel-taulukoita selailemalla. Monille nuorille olosuhteet rakennustyömaalla saattavat myös tulla yllätyksenä.

Rakennusalan työnantajat ovat huomanneet, että riskit ovat liian suuria palkata nuoria ja kokemattomia uuden koulun mestareita, jotka mahdollisesti astuvat ensimmäisen kerran rakennustyömaan portista. Jopa työturvallisuusriskit ovat suuret. Rakennusmestareilla on myös hirvittävän suuri vastuu, jos työmaalla tapahtuu jotain. Ei sitä niin vain mennä vihellellen tilipussin kanssa pankkiin!

Myös ammattikoulujen tasolla on tapahtunut muutoksia, johtuen osittain edellisestä. Ennen työnopettajina toimivat henkilöt, jotka osasivat kädestä pitäen näyttää, miten työ tehdään käytännössä. Tästäkin ministeriössä viisaat päättivät, että ammattiopettajaksi vaaditaan vähintään AMK-insi-nööri. Tällä tavoin siis hävitettiin käden taito työnopetuksesta ja siirryttiin näyttämään töitä tietokoneilta. Nyt sitten on pulaa ammattitaitoisista rakennusmiehistä. Viesti tulee sieltäkin, että ampparissa ei opi läheskään yhtä paljon kuin oppisopimussuhteessa. No virolaiset paikkaavat.

Voi siis melko perustellusti sanoa, että työvoiman ja työpaikkojen kohtaaminen on seuraus uudistuksista, joissa uudistajilla, ei ole ollut minkäänlaista käsitystä, kokemusta tai tietoa, mitä työpaikoilla todellisuudessa vaaditaan tuotannon ja kilpailukyvyn ylläpitämiseksi. Työpaikkojen ja työntekijöiden kohtaanto-ongelma ei siis ole varsinaisesti työttömien syy, vaan se on seuraus. Se on seurausta opetuksen uudistuksista, joissa kentän ääntä ei ole kuultu. Rakennusmestarikoulutuksen lopettamista vastustettiin kovasti, mutta asiakkaita ei haluttu kuulla.

Ainoa mahdollisuus työttömien kouluttamiseksi ammattitöihin on ”learning by doing”, jota monissa maissa on käytetty hyvin tuloksin. Suomessa tämän suurin este on kilpailijamaita korkeammat työvoimakustannukset. Kiky-sopimus oli kaunis ajatus, mutta se vesittyi eksyneen huudoksi autiomaassa. Sillä ei todellakaan pureuduttu rakenteellisiin ongelmiin. Muutamaa pleikkarifirmaa lukuun ottamatta, teollisuudessa syntyy eniten jakovaraa, joten sen kilpailukyky ja menestys on oleellista valtiolle kuin valtiolle.

Kommentit pois päältä artikkelissa Työvoimapula

Aktiivimalli

Tämä malli on kuulemma kopsattu Tanskasta. Kopsauksessa on aina se ongelma, että taustamuuttujat jäävät yleensä selvittämättä. Tanskassa tilanne on sellainen, että korkean tuloveroprogression vuoksi suuren joukon ihmisiä ei kannata käydä töissä täysiä viikkoja tai päiviä. Näin ollen monessa yrityksessä on jopa tuplahenkilöstö tekemässä osaviikkoja.

Mitä sitten tulee työnperässä matkustamiseen tai muuttoon, niin kyllä sitä oli ennen tytöttömyyskorvauksia pakko kulkea pitkiäkin matkoja työn perässä. Itse aloitin työnperässä kulkemisen 12–13-vuotiaana 1950-luvulla, kun jouduin koko kesäloman kulkemaan Heinolassa Kansakoulunkadun työmaalla. Sitten olin 1957 kesän merillä ja Ruotsiin jouduin muuttamaan 1957. Sitten menikin opiskellessa pitkä tovi.

Valmistuessani tekusta 1967 Lahdessa ei taaskaan ollut töitä ja jouduin hakeutumaan Helsinkiin. Verottaja ei hyväksynyt omaa auto, joten piti kulkea junalla. Juna lähti Lahdesta 04:50 ja oli Helsingissä 7:30. Paluu oli klo 17 ja kotona n. klo 19. Siteen oli vuorossa rakennustyömaa Mäntsälässä, jonne ajeltiin firman autolla.

Sitten löytyikin Lahdesta töitä kunnes 1976 tuli muutto Englantiin. Siellä matka työpaikalle junalla ja metrolla kesti reilut 2,5 tuntia suuntaansa. Paluu Suomeen tuli 1979 ja työpaikka oli Espoossa. Asustelin siellä osan viikkoa firman kämpässä, kunnes osasto päätettiin siirtää takaisin Hämeenlinnaan. Sinnehän ei päässyt työaikoina linja-autolla eikä junalla. Piti ajaa joka päivä ja matkaa kertyi sellaiset 170 km/päivä.

Seuraava työpaikka 1983–1989 olikin rannikolla Kotkassa ja Haminassa. Siellä asustelin viikot appivanhempien mökillä ja ajelin kotiin viikonloppuisin. Kesällähän se oli mukavaa, kun oli meri vieressä ja perhekin suurimman osan aikaa mukana. Talvet sitten olivat tosi kurjia, kun pahimmillaan pakkasta oli 42 astetta. Sitten oli lahtelaisen konefirman konsulttina 1989–1992 ja vietin puolet vuodesta Venäjää kiertämällä. Tähän aikaan asuin myös pari vuotta Virossa.  Sitten 1996 alkoi opiskelu, assarin hommat ja luennointi Lappeenrannassa, jonne piti ajella useana päivänä viikossa.

Sitten taas 1998 tuli kutsu Viron Viljandiin, ja toiminkin Virossa sekä useiden yritysten liikkeenjohdon konsulttina että myös EU:n tehtävissä aina vuoteen 2007. Näinä vuosina asuin pääosin viikot Virossa. Urani päätin luennoitsija Kokkolassa 2008–2010. Ajomatka oli 500 km suuntaansa.

Matkustelemaan olen siis joutunut työnperässä koko työikäni ja vähän sen ylikin, koska lopetin vasta ollessani 69. Pahin kokemukseni tältä ajalta on, kun pienet tyttäreni kysyivät äidiltään: Äiti kukan tuo setä on, joka käy pesettämässä pyykkinsä meillä?

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Aktiivimalli

Jerusalemin historiasta

Siitä asti, kun Trump julisti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi, on Jerusalemista käyty kaikenlaista keskustelua niin lehdistössä kuin somessakin. Tietoa on toki saatavissa, mutta yleisesti viestit ovat olleet pintapuolisia ja keskittyneet vain Israelin ja Palestiinan suhteisiin. Jerusalemin historia on kuitenkin paljon pitempi ja kaupunkia ovat hallinneet vuosituhansien aikana kuka kulloinkin.

Ensimmäiset arkeologiset todisteet asutuksesta ovat ajalta 3000–2800 eaa. Myöhäiseltä pronssikaudelta on peräisin varhaisin kirjallinen maininta Jerusalemista tällä nimellä (noin 1400 eaa.) Jerusalem mainitaan nimellä Rusalimum 2000-luvulla eaa.

Raamatun mukaan Jerusalemin asukkaita olivat jebusilaiset kunnes Israelin kuningas Daavid valloitti kaupungin noin 1000 eaa. ja teki siitä Israelin ja Juudan pääkaupungin. Vuonna 925 eaa. Jerusalemista tuli pelkästään Juudan pääkaupunki, kun Salomon valtakunta jaettiin kahtia Israelin ja Juudan  kuningaskuntiin.

Nebukadnessar valloitti Jerusalemin 586 eaa. ja babylonialaiset hävittivät Jerusalemin temppelin vuonna. Tällöin suuri osa kaupungin asukkaista pakkosiirrettiin Babyloniin. Vuonna 538 eaa. Aleksanteri Suuren hyökättyä Persiaan Juudean maakunta joutui makedonialaisten hallintaan 332 eaa. ja Aleksanterin kuoltua se kuului aluksi Ptolemaios I:n hallitseman Egyptin alaisuuteen. Vuonna 198 eaa. Seluekidit valtasivat kaupungin.

Makkabilaisten kiistan takia vuonna 63 eaa. Roomasta lähetettiin Pompeius Jerusalemiin. Hänen jälkeensä roomalaiset määräsivät Juudean kuninkaaksi Herodeksen. Hänen jälkeläisensä hallitsivat Juudeaa Julius Marcus Agrippaan asti. Agrippa rakennutti uuden muurin Jerusalemiin 41–44 jaa..Vuonna 66–67 juutalaiset nousivat kapinaan roomalaisia vastaan ja roomalaiset valloittivat Jerusalemin vuonna 70 jaa., ja 3 vuotta myöhemmin ensimmäinen juutalaissota päättyi.

Vuonna 132 Jerusalemin juutalaiset nousivat kuitenkin vielä uudestaan kapinaan Roomaa vastaan. Tämä Bar Kohban kapina, toinen juutalaissota päättyi vuonna 135, jolloin keisari Hadrianus karkotti kaikki juutalaiset monista osista Palestiinaa sekä Jerusalemista, joka oli tuhottu perustuksia myöten. Jerusalem muutettiin roomalaiseksi varuskuntakaupungiksi. Osan näistä paenneista juutalaisista oletetaan perustaneen Mustanmeren ympärille Khazarian monikulttuurisen valtion. Khazarialla oli merkittävä asema Idän Silkkitien avaamisessa ja ylläpitämisessä.

Rooman valtakunnan hajottua Jerusalem kuului Itä-Rooman alueisiin. Vuonna 614 persialaiset valloittivat kaupungin. Bysanttilaiset valloittivat kaupungin uudelleen vuonna 629. Muslimit valloittivat sen vuonna 638 kalifi Omarin johdolla, ja vuonna 691 kalifi AQbd al-Malikin rakennuttama Kalliomoskeija vihittiin Temppelivuorella. Kalifi al-Hakim tuhosi Pyhän haudan kirkon ja muita kirkkoja ja synagogia noin vuonna 1010.

Vuonna 1072 Jerusalem joutui taas turkkilaisille muslimeille, jolloin juutalaisia ja kristittyjä vainottiin. Jerusalem oli ristiritarien, kristityn nimeä käyttäneiden ristiretkeläisten hallussa vuodesta 1099 vuoteen 1187, jona aikana oli muslimien ja juutalaisten verilöylyjä. Vuonna 1187 Saladin valloitti sen uudelleen islamille. Hän antoi ristiritarien karkottamien muslimien ja juutalaisten palata takaisin asuinsijoilleen. Rikhard Leijonamieli yritti valloittaa Jerusalemin uudelleen vuonna 1191. Malik al-Muazzam Isa hajotti kaupungin muurit vuonna 1219.

Saksan keisari Fredrik II sai Jerusalemin vuonna 1229 hallintaansa diplomaattisin keinoin, mutta vuonna 1244 muslimit valloittivat sen jälleen. Ollessaan kristittyjen hallinnassa Jerusalem oli Jerusalemin kuningaskunnan eli Outremérin pääkaupunki 1100–1187 ja 1229–1244. Tämän jälkeen sitä hallitsivat ensin Khwarezmidit ja myöhemmin mamelukit vuodesta 1260.

Osmanien hallitsija Selim I liitti Jerusalemin vuonna 1517 Osmanien valtakuntaan, joka hallitsi sitä 400 vuotta. Sulttaani Suleiman rakennutti kaupungin muurit uudelleen. Vuosina 1832–1840 kaupunkia hallitsi egyptiläinen Muhammed Ali.

Britannia miehitti sen ensimmäisessä maailmansodassa vuoden 1917 taistelussa, jolloin osmanien valta murtui. Sodan jälkeen Jerusalem liitettiin brittien hallinnassa olleeseen Palestiinan mandaattialueeseen ja oli sen pääkaupunkina Israelin perustamiseen saakka. Vuonna 1947 YK äänesti suunnitelman puolesta, jonka mukaan juutalaiset ja arabit saisivat Palestiinasta omat valtionsa ja Jerusalem kansainvälistettäisiin.

Yhdistyneiden Kansakuntien jakosuunnitelma suositteli Jerusalemin muodostamista kansainväliseksi vapaakaupungiksi, mitä suunnitelmaa ei koskaan toteutettu. Israelin itsenäisyyssodan päätyttyä vuonna 1948 Jerusalem jaettiin Israelin ja Jordanian kesken. Jerusalemin vanha kaupunki joutui Jordanialle, mutta sen länsipuolella sijaitsevat, pääasiassa juutalaissiirtolaisten asuttamat esikaupungit Israelille, jonka alue Jerusalemin kohdalla työntyi kielekkeenä Jordanian (Länsirannan) sisään.

Kuten edellä olevasta Jerusalemin historiasta käy selville, Jerusalemia ei ole perinyt mikään kansakunta pääkaupungikseen. On myös muistettava, että Israel ei ole noudattanut YK päätöslauselmia, vaan on omavaltaisesti ottanut käyttöönsä palestiinalaisten maa-alueita.

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Jerusalemin historiasta

Sääntösuomen juuret

Sääntösuomi-ohjelma perkaa suomalaisia sääntökukkasia jäävuoren huipulta alaspäin. Kukaan ei ole koskaan tutkinut, mistä kaikki on saanut alkunsa, eikä sitä oikein helppoa ole tieteellisesti tutkiakaan. Valistuneita arvauksia voi sen sijaan esittää.

Kun Suomi oli sotinut ja väärin perustein joutunut maksamaan sotakorvauksia, kansa taisteli yhtenä joukkona tämän maksuongelman kanssa. Sotakorvausten päättymisen kunniaksi pidettiin Helsingin messuhallissa 23. syyskuuta 1952 suuri juhla.  Sotakorvaussuoritusten päättyminen vapautti Suomen suuresta taloudellisesta taakasta, mutta urakan päättyminen oli vähintään yhtä merkityksellinen henkinen kysymys. Suomalaiset tunsivat saaneensa aikaan jotakin hyvin konkreettista, joka oli muutakin kuin käsin kosketeltavaa.

Sodan ja sotakorvausten vaikutuksesta yksityinen kulutus laski lähes neljänneksen. Vuoteen 1955 asti Suomessa oli voimassa hinta- ja palkkasäännöstely. Koko toisen maailmansodan ja sotakorvausajan voimassa ollut hinta- ja palkkasäännöstely päättyi, kun eduskunnan määrävähemmistö oli vuoden 1955 lopussa estänyt sen jatkumisen lykkäämällä niin sanotun valtalain voimaantulon seuraavien vaalien jälkeiseen aikaan.

Säännöstelyvaltuuksien päättyminen kiristi työntekijöiden, työnantajien ja maataloustuottajien tulopoliittisia ristiriitoja. Palkkojen nostamista vaadittiin, kun vuoden 1956 alussa korotettiin asuintalojen vuokria 25 % sekä maitotuotteiden ja monien muiden tuotteiden hintoja niin, että elinkustannusindeksi nousi tammikuun aikana 101 pisteestä 104 pisteeseen ja uhkasi nousta edelleen seuraavina kuukausina.

SAK:n puheenjohtaja Eero Antikainen hahmotteli palkkavaatimukseksi vähintään 6 prosentin korotuksen tuntipalkkoihin. SAK:n kommunistien vaatimukset olivat suurempia. Työnantajille esitettiin vaatimus 15 markan korotuksista. Työnantajat eivät hyväksyneet markkaperusteista korotusta ja pitivät vaatimusta liian suurena, vaikka ymmärsivätkin palkankorotusten tarpeen. Neuvottelut päättyivät 6. helmikuuta tuloksettomina. Tämä johti yleislakkoon, joka alkoi 1. maaliskuuta 1956.

Yleislakko oli alku tulevalle kehitykselle, jossa kolmikanta alkoi päättää Suomen tulevaisuudesta osittain ohi eduskunnan. Kokoomus joutui pitkäksi aikaa oppositioon ja maata hallitsivat tiheään vaihtuvat punamultahallitukset. Koska kyseessä oli myös maatalouspuolen etu, alkoi yhteisen hyvän jakamiseksi sulle-mulle-huutokauppa. Kun toinen puoli sai jotain hyvää yhteisesti pussista, piti myös toisen puolen saada. Vasemmisto ja ay-liike vauhdittivat omia vaatimuksiaan kaikilla mahdollisilla lakoilla.

Sosiaaliturvan uudistaminen alkoi koomisella tavalla 1960-luvun alussa. Suomi-Ruotsi maaottelua käytiin monilla eri alueilla ja sosiaaliturvankin osalta tavoitteena oli saavuttaa Ruotsin taso. Nopein keino tähän pääsemiseksi oli ryhtyä kääntämään ruotsalaista lainsäädäntöä suomeksi ja nuijimaan sitä läpi Eduskunnassa. Kiire oli niin kova, että alkuperäisissä käännöksissä oli huvittaviakin käännösvirheitä, joita sitten korjailtiin jälkeenpäin.

Sääntösuomen rakentamisessa oli kuitenkin pari merkittävää valuvikaa. Koska verotulojen ennustaminen tilastollisesti oli hyvin hankalaa ja palkkojen ennustaminen sen sijaan melko helppoa, kasattiin sosiaalipuolen kulut yritysten maksettavaksi ja palkkasidonnaisiksi. Tällaiset verot, joita maksuiksi kutsuttiin, kiersivät sitten Valtiovarainministeriön kautta. Verovertailuissa näitä ei vieläkään katsota veroiksi ja se vääristää kansainvälisiä verovertailuja.

Toinen valuvika syntyi siitä, että kun kansantalouden sisäiset tulonsiirrot kasvoivat, jakohommaan ja valvontaan tarvittiin yhä lisää väkeä. Tässä vasemmistolaiset olivat julkisella sektorilla valppaina ja osasivat ottaa suurimman siivun uusista työpaikoista. Vuosien saatossa tämä johti siihen, että työpaikkojen puolustamiseksi piti luoda yhä uusia sääntöjä. Ne puolestaan edellyttivät yhä uusia valvojia ja niin käynnistyi lumivyöryilmiö. Suhteessa populaatioon, Suomessa on nyt enemmän väkeä julkisella sektorilla, kuin missään muualla. Näin on saatu aikaan itse itseään täydentävä Sääntösuomi!

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Sääntösuomen juuret

Olisiko aika siirtyä digidemokratiaan?

Demokratian alkuaikoina vakuuteltiin demokratian olevan yhteisten asioiden hoitamista. Nyt kuitenkin alkaa vahvasti näyttää siltä, että jakovarat on käytetty loppuun, eikä ole varaa nostaa panoksia antamalla kansalaisille vaikkapa ilmaisia asuntoja ja autoja. Yhteisten asioiden hoitaminen on huomaamatta muuttunut omien ja sidosryhmien asioiden hoitamiseksi. Tätä voisi kutsua vaikkapa rakenteelliseksi korruptioksi?

Toki on myös muistettava, että demokratioitakin on vähän joka lähtöön. Jokainen maa on muokannut omia demokratioitaan kansallisten halujen ja kykyjen mukaisesti. Sotien jälkeen kommunismin pelko vaikutti eri maissa demokratian kehitykseen. Nyt ääripäissä voivat olla vaikkapa Sveitsin torikokoukset ja Unkarin ja Puolan demokratiat. Venäjä ei edes yritä vakuutella ketään demokraattisuudestaan.

Suomessakin on omanlaisensa demokratia. Valtuustoihin ja eduskuntaan mennään puolueiden hyväksymillä mandaateilla. Puolueet valitsevat jäsenistöstään ehdokkaat ja sitten tukevat omia suosikkejaan. Päälisin puolin se näyttää hyvin demokraattiselta, mutta äänestäjän kannalta epäilyttävältä. Ovatko ehdokkaat parhaita saatavilla olevia? Jos joku yksittäinen pääsee vaikkapa valtuustoon sivuraiteelta, niin hän on aika voimaton.

Presidentinvaalit ovat suorat kansanvaalit. Niissä ainakin Väyrynen on todistanut, että hän sai kannatuskorttiäänestyksessä riittävästi väkeä taakseen. Näin hän voi asettua ehdokkaaksi ties kuinka monetta kertaa ja hajottaa melko perusteellisesti vanhan tai siis nykyisen apupuolueensa pakkaa.

Jotenkin pitkään demokratiaa eri maissa seuranneena alkaa näyttää siltä, että demokratian kliimaksi alkaa olla ohi (Trump, Brexit, jne.)ja on seurannut väljähtymisvaihe, josta populismi ottaa kaiken irti. Demokratian voisi pelastaa ainoastaan se, että neljän vuoden mandaattia jotenkin löysättäisiin ja kansalaisille annettaisiin enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin. Nythän tahtoo olla niin, että annetut vaalilupaukset unohdetaan, kun on äänten laskennan jälkeen nukuttu yön yli ja annetulla mandaatilla tehdään sitten se, mitä puoluetoimistoista sanellaan.

Demokratian saattaminen takaisin arvoonsa vaatii uudenlaista lähestymistä kansanvaltaan. Kansalle pitää antaa oikeus ilmaista mielipiteensä riittävän kuuluvasti ONLINE! Digitalisaatio antaa tähän hyvät mahdollisuudet. Neuvoa-antavia äänestyksiä voitaisiin helposti ja nopeasti suorittaa netissä. Somessahan poliitikot saavat jo muutenkin kuulla kunniansa, mutta koska ne ovat yleensä yksittäisiä mielipiteitä, niistä ei sen kummemmin välitetä.

Tällaiset nettiäänestykset ovat kuitenkin kauhistus puolueille, koska ne rajoittavat puolueiden valtaa. Niitä on vastustettu kaikenlaisilla tietosuoja- yms. syillä. Tämä on vähintäänkin hätävarjelun liioittelua. Meillähän on nyt sivustoja, joissa voi tehdä aloitteita, kun saa 50 000 kannattajaa, meillä on kanta.fi, hyvis.fi, pankkiasiat hoituvat jopa mobiilisti jne. Kaikki puolustelut neuvoantavasta äänestyksestä ovat pelkkiä tekosyitä.

Niin viranomaiset kuin poliitikot huutavat kaikki digitalisaation käyttöä kaikkeen mahdolliseen, joten miksei sitten siirrytä myös demokratiassa tälle vuosituhannelle ja oteta käyttöön digidemokratia?  Eduskunnalle omat sivut, joissa kansa voi ottaa kantaa eduskuntasirkuksen ohi. Samoin kunnille, ettei tule jatkuvalla syötöllä suuria ja kalliita päätöksiä yhden äänen enemmistöllä. Kompromisseilla vesitetyille päätöksille pitää saada juu tai ei myös kansalta, joka kaiken maksaa!

Lenin sanoi aikoinaan Neuvostoliittoa perustettaessa, että valta ei kuulu kansalle, vaan se kuuluu eliitille. Nykyinen demokratia alkaa kaikissa demokratioissa näyttää Leninin ennustuksen toteutumiselta.

Kommentit pois päältä artikkelissa Olisiko aika siirtyä digidemokratiaan?

Suomi neidon toisenlainen historia

Suomi pääsi kansainväliseen kauppaan mukaan, kun Idän Silkkitie avautui noin vuonna 500 jaa. Kauppa oli bilateraalista vaihtokauppaa, kuten sodan jälkeinen Neuvostoliiton kauppa. Kauppaa käytiin rannikolla lähinnä turkiksilla ohittavien laivojen kanssa. Kauppaa käytiin rantakallioilla, jossa osapuolet vuoroin kävivät katsomassa ovatko määrät ja hinnat kohdallaan.

Seuraava varsinainen ulkomaakappa alkoi tervan viennillä 1500-luvulla. Käytännössä suurin osa eurooppalaisista kauppa- ja sotalaivoista tervattiin suomalaisella tervalla. Tervakauppaa rasitti Tukholman kauppakomppania, joka kantoi viennistä veron. Ruotsalaisille ei riittänyt se, että Suomen maat jaettiin ruotsalaisille kartanoiksi pärstäkertoimella.

Venäjän vallattua Suomen ja Suomen suuriruhtinaskunnan synnyttyä, alkoi höyrykoneiden myötä Suomen teollinen kehitys. Kauppakomppania jäi itkeskelemään menetettyjä tulojaan. Suomen onni oli, että Venäjä ei perinyt viennistä mitään tulleja. Sen sijaan Venäjä hyötyi Suomen viennistä, koska Suomi toimitti elintarvikkeita Venäjälle ja käytännössä ruokki Pietarin.

Venäjä siis tuki Suomen elinkeinoelämän syntyä, koska siitä oli hyötyä myös Tsaarin valtakunnalle. Ruotsi puolestaan hidasti Suomen kasvua ja länsikauppaa, koska se koki Suomen kilpailijakseen. Historioitsijat eivät aina katsele asioita kansantaloudellisista näkökohdista. Ehkä tästä syystä Ruotsia on pidetty historian saatossa pysyvästi esillä.

Mielenkiintoista on myös, että Venäjän vallattua Suomen, virkamieskunta ei juuri vaihtunut. Näin ollen Ruotsinvallanaikaiset virkamiehet säilyttivät paikkansa ja pitivät yllä ruotsin kieltä ja ruotsalaista hallintokulttuuria. Venäläinen virkavalta puolestaan passitteli suomalaisia hangoittelijoita rakentamaan Siperiaa.

Suomen itsenäisyyden juuret varmaan luotiin tarjoamalla Leninille hyvää palvelua ja suojapaikkoja eri puolilla Suomea. Ehkä hän maksoi tätä velkaa takaamalla Suomelle itsenäisyyden. Taka-ajatuksena saattoi myös olla toivomus vasemmiston vallasta Suomessa. Neuvostoliiton joukothan taistelivat punaisten rinnalla sisällissodassa.

Veljessota oli Suomen historian synkimpiä aikoja ja hetkiä. Jopa veljet taistelivat toisiaan vastaan. Nämä traumaattiset kokemukset nousevat silloin tällöin pintaan vieläkin. Kommunismista sanotaankin, että aate oli hyvä, mutta jätkät pilasivat sen. Kommunismi sortuikin taloudelliseen tehottomuuteensa.

1800-luvulla alkanut metsäteollisuus kuitenkin kasvoi ja kehittyi. Sahatavaraa vietiin 1930-luvun puolivälissä jo yli 5,5 milj. kuutiometriä. Tämä on saman verran kuin 1990-luvun laman pahimpina vuosina.

Jopa venäläiset historioitsijatkin ovat myöntäneet, että Neuvostoliitto aloitti talvisodan. Tästä huolimatta venäläiset trollit vieläkin levittävät aktiivisesti vaihtoehtoista totuutta. Nykyisellä Venäjällä näyttää syntyneen sellainen valehtelun kulttuuri, että itsekin uskotaan siihen. Totuuden puhuminen ei ole kovin yleistä yleensäkään slaavilaisessa kulttuurissa.

Sodat kuitenkin yhdistivät kansan ja sotakorvaukset vielä tiivistivät sitä. Sotakorvaukset loivat perustan Suomen teolliselle nousulle. Suuryritysten hallitsemaan Suomeen alkoi syntyä uutta keskisuurta ja pientä teollisuutta, koska suurteollisuuden rahkeet eivät yksin riittäneet sotakorvausten maksuun. Samalla se loi pohjan vuosikymmeniä kestäneelle vaihtokaupalle Neuvostoliiton kanssa.

Sotakorvausten jälkeen kapasiteettia riitti myös länsimarkkinoille, joita ryhdyttiin valloittamaan tarmokkaasti. Tosin yleislakko ja työväenliikkeen vahvistuminen aiheutti inflaatio-devalvaatio rumban, joka päättyi vasta markan arvon romahdukseen ja kelluttamiseen. Oma valuutta oli kuitenkin ollut vaikeuksissa koko historiansa ajan. Se oli välillä sidottu milloin mihinkin valuuttaan ja kultaan ja hopeaan. Oli myös setelin leikkauksia ja viimeisessä vaiheessa markka sidottiin 1991 ecuun.  Markka on ollut käytössä itse asiassa jo 1800-luvun alkupuoliskolta lähtien.

Suomella on ollut runsaasti onnea idänkaupassaan. Kun sotakorvausten jälkeen alettiin tehdä kahdenvälistä kauppaa, niin yhdeksi peluriksi perustettiin vuonna 1948 Neste Oy. Venäjältä ei ollut kovin paljon tuotavaa, eivätkä sinkkiämpärit riittäneen kattamaan vientiä. Öljy sen sijaan oli tuote, jolla vienti voitiin kattaa. Nesteen historiassa kerrotaan, että suomalaisista tuotteista maksettiin ylihintaa, koska Neste maksoi öljystä n. 5 % maailmanmarkkinahintoja enemmän. Tämä oli niitä Kekkosen sopimuksia ja sillä perusteella hän myös valitsi yritykset, jotka saavat idänkauppaa käydä. Se oli sellainen kultapossukerho!

Öljykriisi oli Suomen kannalta lottovoitto. Kun muut maat olivat kriisin kourissa polvillaan, niin Suomi sen kun porskutti. Mitä kalliimpaa öljy oli, sitä enemmän piti itään viedä maksuksi tavaraa. Kun länsivienti sakkasi pahasti, niin itävienti kasvoi kohisten ja auttoi pahimman yli. Myös BKT kehittyi siten, että Sorsan hallitus pääsi laittamaa kunnolla rahaa haisemaan.

Kaikki hauska päättyy aikanaan. Koivisto yritti pääministerinä ja presidenttinä hillitä jatkuvaa inflaatio-devalvaatio kierrettä erilaisin konstein. 1977 devalvaation jälkeen kokeiltiin hintasäännöstelyä ja sitten 1980-luvulla vahvan markan politiikkaa. Globaaleja markkinoita ei voi kuitenkaan mikään valtio ohjata valuuttakikkailullaan. Vahvan markan politiikkaan päättyi markan 150-vuotinen historia. Hyvällä syyllä voi kysyä, oliko tämä vahvan markan politiikan perimmäinen tarkoituskin?

Lamasta noustiin sitten Nokian avulla. Tutkijat tosin jopa VATT:ssa todistavat, että Nokian apu tuli liian aikaisin. Olisi vielä tarvittu muutama vuosi, jotta työmarkkinoiden ja julkisen hallinnon rakenteet olisi saatu uusittua. Mutta kuten sanotaan: Mitä isompia ne ovat, sitä kovemmalla rytinällä ne kaatuvat. Nokia sortui vauhtisokeuteen. Seurasi 8 vuoden lama, mutta tänäkään aikana ei ole saatu rakenteita kuntoon.

Rakenteiden uudistamiseen tarvitaan suuria ikäluokkia. Kun nämä puolimiljoonaa poistuvat työelämästä, niin 2020-luvulla hallituksilla ei ole paljon vaihtoehtoja. Silloin itketään ja uudistutaan. 100-vuotias itsenäinen Suomi on tänä aikana todistanut myös poliittisen itsepäisyytensä.

Kommentit pois päältä artikkelissa Suomi neidon toisenlainen historia

WP Login